Päivää potilas, kuka maksaa?

Asuinyhteisömme vartija sairastui ja jäi pois töistä. Muutamaa viikkoa aikaisemmin hänen vaimonsa oli sairastunut, joutunut sairaalaan ja kuollut.

Myös naapurini kollega sairastui, kävi lääkärissä ja kuoli. Kollegani ystävä sairastui, kävi sairaalassa, lähetettiin kotiin ja kuoli.

Kun vartija nyt soitti ja kertoi, että joutuu olemaan vielä muutaman päivän poissa, alkoi huolettaa. Hänen vatsansa oli niin kipeä, ettei ääni kulkenut.

Sambialaiset sanovat yleensä viimeiseen asti, että kaikki on hyvin, mutta nyt puhelimestä kuului käheä ”I'm not OK”.

Lähdimme naapurin kanssa katsomaan vartijaa. Hän odotti meitä puku päällä pienessä talossa sisarensa luona. Hän oli päässyt aamulla pois Lusakan isoimmasta julkisesta sairaalasta.

Kaikki sairaalassa käyneet kertovat sen käytävistä. Ne ovat täynnä lattialla makaavia ihmisiä.

Vartijan vatsaan koski niin, ettei hän pystynyt istumaan. ”Tule kahden viikon päästä uudestaan”, oli lääkäri sanonut. Evääksi oli annettu särkylääkettä. Diagnoosia ei ollut.

Veimme hänet Lusakan parhaalle yksityiselle klinikalle. ”Kuka maksaa”, oli intialaisen lääkärin ensimmäinen kysymys. Käynti klinikalla maksaa ilman toimenpiteitä 60 euroa, vartijoiden kuukausipalkan verran.

Lääkäri mittasi vartijan verenpaineen ja kysyi, onko tämä syönyt jotain sopimatonta. Sanoin epäileväni, että vartijalla olisi umpisuolen tulehdus.

”Ei ole mahdollista”, lääkäri sanoi. ”Normaali ulostetulehdus.”

”Siis mikä?” kysyimme, mutta lääkäri ehti jo mennä.

Kahden klinikan lepohuoneessa vietetyn tunnin päästä lääkäri käski päättämään, viemmekö vartijan kotiin vai maksammeko 1 000 euron ennakkomaksun sairaalassa vietetystä yöstä. Tärisytti.

Ajattelimme kaikkia tuttuja, jotka olivat kuolleet yhtäkkiä sairaalakäynnin jälkeen, ja joiden kuolinsyyksi sanottiin: ”Hän vain romahti.”

Meillä ei ollut tuhatta euroa. Kun kysyimme lääkäriltä mitä hän suositteli, hän sanoi että aivan sama, sairaalassa ei kuitenkaan yöllä tehtäisi mitään.

Veimme vartijan kotiin ja pyysimme tämän veljeä soittamaan heti, jos hän menisi huonompaan kuntoon.

Vietimme unettoman yön. Veimme vartijan aamulla takaisin klinikalle. Halusimme, että hänelle tehtäisiin ultraäänitutkimus, mutta kone oli klinikalla vain pari kertaa viikossa.

Aamulla vastuussa oli toinen lääkäri. Hän tunnusteli vatsaa huolestuneen näköisenä ja suositteli kirurgin konsultoimista. Ensin kysyttiin tietenkin: ”Kuka maksaa?”

Vartija piti leikata heti. Mutta ennen kuin mitään voitiin tehdä, kysymys oli sama: ”Onko teillä rahaa?”

Keräsimme naapuruston kanssa nopean kolehdin. Tuhat euroa leikkaukseen ja öihin toisessa sairaalassa. Vartijan reilun vuoden palkka.

Vartijalla oli umpisuolentulehdus. Umpisuoli oli ehtinyt puhjeta ennen leikkausta. Parin tunnin päästä hän olisi kuollut.

Ystävät tulivat katsomaan vartijaa sairaalaan huolestuneen näköisinä. ”Noituutta?”, mietittiin. ”Myrkytys?”

Kukaan heistä ei ollut kuullut sellaisesta asiasta kuin umpisuolentulehdus. Kukaan ei tiennyt, että sellainen voitiin hoitaa.