Ratkaisukeskeistä journalismia Hesarin tapaan

Avioerolasten asuminen vuorottain kummankin vanhemman luona on yleistynyt. Psykologian professori Liisa Keltikangas-Järvinen pitää asunnonvaihtoa haitallisena pienen lapsen kehitykselle. Hänen mukaansa etenkin aivan pienten lasten vanhempien pitäisi harkita tarkkaan, voiko lapsen antaa asua yhdessä kodissa.

http://yle.fi/uutiset/kotimaa/2010/08/psykologian_professori_erolapsen_p...

Muistaakseni sanottiin, että etenkin alle 4- vuotiaalle on/voi olla haitallista vuorotella kahden kodin väliä ja hyvin pieni lapsi voi jo viikossa unohtaa sen toisen vanhempansa.

Itse ihmettelen, eikö aikuiset, jotka tuollaisen kahden kodin mallin saavat toimimaan, voi sinnitellä edes sitä 3-4 vuotta asumalla samassa kodissa lapsen kanssa. Jos välit ovat kireät, mutta kahden kodin malli saadaan toimimaan, luulisi, että sitä kahta kotia voi elää saman katonkin alla. Jos ei pysty näkemään puolisoaan, voi varmaankin jakaa elämää siten, että ei kovin paljoa tekemisissä olla, mutta lapsella on silti yksi koti ja vanhemmat siellä edes joskus samaan aikaan.
Tietenkin jokainen tapaus on omanlaisensa, mutta hyvin pienten lasten hoitaminen eri kodeissa vaatii kuitenkin valtavasti sitä vanhempien keskinäistä kommunikaatiota, kun lapsi itse ei pysty vielä niin omasta elämästään puhumaan.

Jotenkin tuntuu, että jakamalla lapset kahtia, molemmat vanhemmat joutuvat ottamaan vastuuta lastenhoidosta, kun kumpikin on yksinään vastuussa ja kumpikin saavat myös paljon omaa aikaa ja vapautta, silloin kun päävastuu lapsista on sillä toisella vanhemmalla.

Ja HUOM! Tästä ei kannata provosoitua, jos kuvaamani malli ei päde sinuun ja teidän perheeseen; kukaan ei ole sitä väittänytkään!

En nyt ihan varsinaisesti ymmärrä toimittajan ongelmaa tässä asiassa. Onko siis niin, että ongelmaa ei saa tuoda esiin jos ei ole antaa sille täydellistä ratkaisua? Pienelle lapselle kodin vaihtaminen viikottain on hämmentävää ja turvattomuutta aiheuttavaa, isommalle lapselle aika raskasta. Ei kai sen ääneen sanominen sitä tarkoita että avioerot pitäisi kieltää. Vaikka tosiasia on se, että vanhempien avioero on yleensä lapsille kova paikka ja riskitekijä monenlaisille ongelmille, onhan sitä myös vanhempien jatkuva riitelykin.

"Vihreän langan toimittajat eivät viitsi seurata muuta mediaa"

Miksi pitäisikään? Jos edes viitsisivät tehdä työtään edes jossain määrin objektiivisesti, mitä tämä artikkeli ei missään tapauksessa ollut, asenteellista lässytystä jonka taustalla on käsitys naisen omistusoikeudesta lapseen.

Täytyy kyllä antaa pointsit toimittajalle toimittajien haukkumisesta; yleensä ko. ammattialalla vältetään kollegojen ammattitaidon kyseenalaistamista viimeiseen asti (tiedän, olen ihan meediatalossa työskennelleenä asiaa seurannut).

Jep jep, Hesari ei ole ratkaisukeskeisen terapian harjoittaja, vaan uutislehti. Ei toimittajan asia ole mitään ratkaisuja etsiä.

Varsinkaa silloin, kun ratkaisu on jo olemassa: lapsi asuu toisen vanhemman luona ja tapaa etävanhempaansa usein. Oliko tosi vaikeaa keksiä tuo ihan itse?

En puutu sen kummemmin itse asiaan, koska pysähdyn jo toimittajan määritelmään: "äärikonservatiisista näkemyksistä tunnettua psykologian professoria Liisa Keltikangas-Järvistä". Mitä ihmettä? Itse alan ihmisenä en pidä Keltikangas-Järvistä äärikonservatiivisena tutkijana. Millä toimittaja Anu-Elina Lehti perustelee tämän? Miten ylipäätään äärikonservatiivisuus tai yltiöliberalismi voidaan kytkeä tähän asiaan?

Hesari ei ole mikään huoltajuus- ja lapsiasioitten asiantuntija, eikä sen tehtävä ole esittää välttämättä ratkaisuja.

Se on uutismedia, ja sellaisena sen tehtävä on kyllä uutisoida epäkohdista.

Niinpä se toteuttaa tehtäväänsä ja useampaa asiantuntijaa haastattelemalla nostaa esiin erään huoltajuusriitoihin liittyvän epäkohdan.

Kun epäkohta on nostettu esiin, voivat asiantuntijat ryhtyä pohtimaan parempia ratkaisuja. Näin media luo painetta kehitykselle. Se, että epäkohdan esiin nostaminen on jonkun mielestä ideologisista syistä kiusallista, ei ole syy siitä vaikenemiseen.

Tuo viitattu lapsen kehitysmalli on täysin kiistanalainen. Tosielämässä nuo mallit ovat kaukana kaikista ihanteista. Sinkkosen ja muiden lastenpsykiatrian ammattiaisten kokemusperäiset väitteet perustuvat oireilevien lasten kautta kerättyyn, valikoivaan aineistoon. Perusväitteenä näillä tutkijoilla on kohtalaisen mielivaltainen oletus - koska jotkut lapset oireilevat, ongelmien syyksi on kätevä löytää ihannemallin vastainen historia. Mutta. Samaan aikaan ihannemallin vastaisesti kasvaneet lapset voivat hyvin. Vuoroviikkolasten ja kahden kodin lapset voivat hyvin ja kehittyvät ikäistään vastaavasti. Lapset voivat loistavasti huolimatta näiden ammattipelottelijoiden kauhukertomuksista.

Vanhempien on vaikea tässä ristiriitojen ja pelottelukampanjoiden ristiaallokossa ymmärtää, että kaksi kotia ja kaksi turvallista vanhempaa on voima, ei uhka lapselle.

Kuuntelin haastattelua radiosta, jossa Keltikangas-Järvinen "tarjosi vaihtoehdoksi" (ei nyt näin suoraan kuitenkaan) juurikin sinnittelyä sinne 3 ikävuoteen saakka. Eihän se tietenkään kaikissa tapauksissa toimi, eikä minulla oikeastaan ole hajuakaan kuinka monessa tapauksessa se voisi toimia, ei ole kokemusta avioeroista. Lienee kuitenkin ihan paikallaan, että eroavia vanhempia muistutetaan lapsen edusta.

Mutta noin muuten ymmärrän kyllä miten Keltikangas-JÄrvinen tuntuu tuovan aivan mahdottomia ongelmia nykyvanhempien eteen: Päiväkodit ja kaksi eri kotia ovat kammottavia pienelle lapselle - mutta useimmilla ei ole vaihtoehtoja.

Tärkeintä olisi luoda niitä vaihtoehtoja yhteiskunnallisesti, eikä aiheuttaa mustaa ahdistusta vanhemmille. Päiväkotiryhmien radikaali pienentäminen ja suurempi panostus pikkulapsiperheiden konkreettiseen auttamiseen arjessa ja parisuhteessa.

Ihmettelin myös toimittaja Lehden Keltikangas-Järviselle antamaa leimaa. Keltikangas-Järvisen temperamenttitutkimuksia (esimerkiksi) ei käsittääkseni pidetä konservatiivisena psykologiana.

Toisaalta taas minusta tuntui, kun seurasin Keltikangas-Järvisen puheenvuoroa ylen kautta, että hän liioitteli kahden kodin mallin yleisyyttä suhteessa muihin malleihin.

Yhteishuoltajuus on yleistynyt, se tiedetään, mutta se ei tarkoita kahta kotia, vaan sitä, että molemmat vanhemmat pysyvät lapsensa huoltajina. Lapsella voi silti olla yksi koti, ja toinen vanhempi on etävanhempi. Kuitenkin hteishuoltajuudessa olevan lapsen virallisista asioista sovittaessa molempien vanhempien mielipide on tasaveroinen, ja molempien allekirjoitukset vaaditaan moniin papereihin. Näin molemmat vanhemmat seuraavat ja järjestävät lapsensa olosuhteita.

Yksi yhteishuoltajuuden muoto on kahden kodin malli. Se toimii parhaiten silloin, kun kodit ovat lähekkäin ja lapset ovat kohtuullisen isoja, ja vanhemmat pystyvät toimimaan joustavasti ja toisiinsa ja toistensa uusiin perheisiin ystävällisesti suhtautuen, sekä elävät suhteellisen samanlaisten arvomaailmojen mukaan. Olen seurannut tuttavapiirissä tällaisia perheitä 90-luvun alusta saakka (niiden lapset ovat jo aikuisia) ja näissä tapauksissa järjestely toimi hyvin ja hyödytti kaikkia, ja näin aikuisina tuntemani 'lapset' ovat iloisia 'suurperheisestä' lapsuudestaan. Olen myös seurannut lasta, jonka vanhemmat eivät ole koskaan asuneet yhdessä, ja jolla on aina ollut kaksi kotia.

Mikään malli ei voi toimia kaikilla. Pahimmillaan kahden kodin malli voi olla pelkkää painajaista lapselle: pompottelua, kiintymyksen kiristystä, epäjohdonmukaisuutta, heittelyä. Ongelma ei ole mallissa, vaan sitä toteuttavissa aikuisissa.

Yksinhuoltaja-etävanhempi-mallissa on myös onnistuneita toteutuksia, että surullisia tarinoita vastuuttomuudesta vanhemmuudessa ja kasvatuksen muuttumisesta taakaksi.

Aivan liian usein isät edelleenkin jättävät lapset ja entisen vaimon taakseen katsomatta, ja lapset kokevat hylkäyksen tunnetta.
Ja aivan liian usein yhteyttä lapseen toivovat isät joutuvat entisen vaimon katkeruuden tms takia syrjään lapsen elämästä.

Pyrkimys kahden kodin malliin on siis lähtökohtaiset syntynyt, jotta lapsella voisi olla yhteys molempaan vanhempaan ja osallisuus molempien vanhempien muodostamiin uusiin perheisiin ja näissä asuviin sisaruksiin.

Erotilanteessa aikuisten olisi löydettävä parhaat mahdolliset ratkaisut lapsen elämän lämmön ja mielekkyyden turvaamiseen. Valittiin mikä tahansa ratkaisu, vastuu sen toimivuudesta on yksilöllä. Mikään malli sinänsä ei poista yksilön vastuuta tai vastuuttomuutta, tai tee yksilöstä vastuullista tai vastuutonta. Kyse on siitä miten, millä tavoin asia hoidetaan.

Tämä on tärkeä oivaltaa. Siihen kai Keltikangas-Järvinen yritti osua?

Hänen pointtinsa varhaislapsuuden haavoittuvuudesta on tärkeä. Alle 3-vuotias lapsi on todella haavoittuvainen, ja pienten lasten erotilanteessa on oltava erityisen tarkkana.

Monet tahot ovat sitä mieltä, että nykyään erotaan liian helposti ja nopeasti. Pariskunnat eivät tee töitä suhteensa eteen. Toisaalta pari/perheterapiaan voi olla vaikea päästä, eivätkä edellisten sukupolvien tukiverkot välttämättä toimi nuoren perheen tukena.

Erojen kieltäminen ei tietenkään ole ratkaisu. Sen sijaan voisi toivoa kattavampia palveluja nuorille perheille suhteen tukemiseen. Eroa hakeville alle 3-vuotiaiden lasten vanhemmille voisi olla pakollinen eroterapia, jonka kustannuksiin osallistuisi kunnan lisäksi valtio. Nuoret perheet tarvitsevat apua ja tukea haastavassa tilanteessa, jolloin lasten hoitaminen ja parisuhde ja työ- ja rahahuolet kuluttavat voimat.

Jotain näyttöä taisikin olla vuoroasumisen haitallisuudesta alle 4-vuotiaille. Mutta vanhempien lasten tapauksessa paheksunta näyttää vain spekuloinnilta - "40 vuoden päästä terapeuttien sohvilla voi näkyä epävarmuus, joka lapsen mieleen syntyy, Keltinkangas-Järvinen havainnollistaa." Kun mitään näyttöä ei ole, pitäisi vaan uskoa kun asiantuntija niin arvelee... mutta psykologian teoriat ovat kovin epävarmoja.

On vain väärään aikaan ja väärässä paikassa tehtyjä tekoja. Ei se valinnan vastuu poistu, vaikka asiantuntijat millaisia ratkaisuja hoidoksi tarjoaisivat.