Sananen ällötysreaktioista

Vierailin tällä viikolla juttukeikalla lihanleikkaamossa. Sinisissä hammaslääkäritossuissa ja nilkkoja hipovassa takissa katselin katosta roikkuvia valkoisia kylkiluita, verisiä niveliä ja katkottuja kauloja.

Kerroin näystä työkavereille ja ystäville. ”Hurts! Vegaani väärässä paikassa. Sori”, kommentoi tuottaja juttumatkaa.

Ei se mitään. En saanut traumoja. Olen nähnyt verisiä raatoja jo pikkutyttönä, kun ukki toi metsältä hirviä ja ripusti ne valuttamaan vertaan ladon kattoon. Serkku naureskeli, etten tyttönä muka uskaltaisi katsoa kuolemaa, joten pakkohan se oli todistaa, etten ole ihan lälly. Oksetusreaktio meni ohi pian.

Kuolleita ruhoja paljon ällöttävämpänä pidän elävien eläimien kidutusta. Kidutukseksi kutsun lihan tehotuotantoa.
Ken uskaltautuu Vegaaniliiton nettivieraaksi, saa tietää muun muassa seuraavaa: Normisikalassa on satakiloista sikaa kohden tilaa noin neliömetri. Ahtaus ja stressi saavat siat pureksimaan toistensa häntiä.

Kanaloissa pidetään valoja päällä koko ajan, jotta broilerit söisivät mahdollisimman paljon. Lopulta jalat murtuvat painon alta. Naudat elävät norminavetoissa kaulastaan kiinni kytkettyinä. Tilaa elää on askel eteen tai taakse.

Ehkä syy ällötyksen välttämiseen lihanleikkaamossa oli steriiliys: siellähän oli puhdasta. Kärsimys oli jo aloittanut matkansa kohti todellisuutta, jossa kipu pakataan suojakaasuun.

Kissan tappanut taiteilija saa moraalituomion, mutta pöytään katetaan viipaloituja kinkkusiivuja.