Toinen erä sosiaalipolitiikasta



29.11.2010

Esa Suominen

Jukka Relander jatkoi viime kirjoituksessaan keskustelua sosiaaliturvan kehittämisestä, peruspäivärahan ja ansiopäivärahan suhteesta sekä solidaarisuudesta.  Hän leimasi toiveen työttömyysturvan yleisestä parantamisesta ”mahdottomaksi” ja katsoi, ettei sdp esitä relevantteja vaihtoehtoja siitä miten turvajärjestelmää tulisi parantaa.

Keskustelua on syytä jatkaa.



Ensin solidaarisuuden käsitteestä. Solidaarisuudella viitataan yleisesti tilanteeseen, jossa paremmassa asemassa olevat kantavat vastuuta heikommassa asemassa olevista. Ansiosidonnaisella turvalla elävät ovat toki parempiosaisia kuin peruspäivärahalla elävät.

Keskimääräisen ansiopäivärahan ollessa noin 1 100 euroa kuukaudessa on kuitenkin erikoista esittää nämä reilulla tonnilla elävät ihmiset niin hyväosaisiksi, että kaikkein köyhimpien auttamiseksi heidän tulisi tinkiä oikeuksistaan.

Onkin edelleen aihetta kysymykseen: miksi aidosti hyvätuloisilta ei vaadita enempää, vaan syyttävä sormi osoittaa toisiin työttömiin ja heidän edustajiinsa?

Relanderin mukaan ansiosidonnaista turvaa saavat ihmiset eivät menettäisi mitään, jos vain perusturvan varassa olevien turvaa parannettaisiin. Tämä pitää paikkansa niiltä osin, ettei kenenkään toimeentulo heikkenisi. Ongelma koskeekin työttömien yhdenvertaista kohtelua. Olisi epäoikeudenmukaista, mikäli valtio kohtelisi joitain työttömiä muista poikkeavasti sillä perusteella, että he ovat vakuuttaneet itsensä.

Toinen kysymys koskee perusturvaa ja työllistymistä. Relanderin mukaan peruspäivärahan saajan on ”mahdotonta” vastaanottaa lyhyitä työsuhteita. Onkin totta, että työn vastaanottamisesta on tehtävä kannattavaa ja nykyistä vaivattomampaa. Tämä on kuitenkin aivan toinen kysymys kuin keskustelu työttömyysturvasta.



Köyhimpien kansalaisten suurimmat ongelmat ovat etuuksien heikko taso sekä tarjolla olevan sopivan työn puute. Viimeksi mainittu ei korjaannu pelkällä sosiaaliturvaremontilla ja nimeämällä etuuksia uudelleen. Pitkäaikaistyöttömien työllistymisedellytyksiä parannetaankin nimenomaan palveluilla, ei pelkällä rahalla.



Seuraava huomio koskee Relanderin mainitsemaa toista ”mahdottomuutta”, eli turvan tason parantamista. Kuten aiemmin todettua, työttömien perusturvan parantaminen sadalla eurolla maksaisi nettokustannuksena 150 miljoonaa euroa. Jos tämä katsotaan liian kalliiksi, annetaan samalla ymmärtää, ettei suomalaista sosiaaliturvaa voida etuuksien tason osalta parantaa.

Kyse on ideologisesta valinnasta, joka esitetään välttämättömyytenä. Nykyinen, vihreiden tukema hallitus on käyttänyt veronalennuksiin 4 000 miljoonaa euroa. Tällä rahalla olisi perusturvaa parannettu lukuisia kertoja.

Eivätkä vihreät vaikuta olevan erityisen huolissaan työttömistä seuraavassakaan hallituksessa. Uunituore veropoliittinen linja nostaa esiin pienituloisten kompensaatioista puhuttaessa esiin opintotuen indeksisidonnaisuuden, muttei mainitse sanallakaan työttömien perusturvan parantamista.

Relanderin kritisoima ”taitekohta” ei sekään tee perusturvan korotusta mahdottomaksi, koska sen aiheuttamat kustannukset ovat alle 10 prosenttia koko noston kustannuksesta. Tämäkin nousu rahoitetaan palkansaajien ja työnantajien vakuutusmaksuilla, toisin sanoen sillä ei ole merkitystä valtion menoihin.



Kysymys siis kuuluu: kun kyse ei siis ole kustannuksista, niin mistä halu jakaa työttömät valtion silmissä eri kasteihin johtuu?



Viimeiseksi käsittelyyn otettakoon Relanderin näkemys siitä, ettei sdp:n tarjoama 100 euron korotus ole hyvä ratkaisu sosiaaliturvan ongelmiin. Hän tarjoaa perusteeksi sitä, että korotuksen jälkeenkin ihmiset joutuisivat turvautumaan toimeentulotukeen ja ettei työtä kannattaisi ottaa vastaan.



Tämäkään väite ei pidä paikkaansa. Toimeentulotukiriippuvuuden syy on nimenomaan ensisijaisten etuuksien alhainen taso. Sadan euron korotus nostaisi perusturvan yli 200 euroa toimeentulotukea korkeammaksi ja vähentäisi jonotusta luukulle huomattavissa määrin.

Työn vastaanottamistakaan tuen parempi taso ei estä. Jos näin olisi, emme olisi tilanteessa, jossa suurin osa työttömistä löytää uuden työn jo ansiosidonnaisella ollessaan.

Kokonaisuudessaan Relanderin kirjoitus antaa ymmärtää, että vihreillä olisi parempia esityksiä pienituloisten auttamiseksi. Jäämme odottamaan.

Kello käy, mutta Hakulista ei näy.

Kirjoittaja on sdp:n poliittisen osaston päällikkö.

Tweet