Etäinen unioni

Sunnuntai-iltana nähdään jälleen vaivaantunutta kiemurtelua, kun tv-kameroiden edessä hikoilevat Linnan juhlien vieraat yrittävät vastata toimittajille, mitä itsenäisyys heille merkitsee.

Itse sopertaisin tuossa tilanteessa varmaankin jotakin mahdollisuudesta päättää omista asioistaan – tai ainakin osallistua tähän päätöksentekoon.

Tämä demokratiankin kriteeri on ajankohtainen tällä viikolla myös toisesta syystä. Tiistaina astui viimein voimaan EU:n perustuslakihankkeen raunioille rakennettu Lissabonin sopimus.

Sopimus selkiyttää unionin työnjakoa ja päätöksentekoa. Tämä on tarpeen, mikäli unioni mielii olla etujoukoissa, kun ilmastonmuutoksen kaltaisia jättiongelmia ratkotaan. Se ei onnistu heikolta ja hajanaiselta orkesterilta.

Sopimuksen on tarkoitus vahvistaa myös demokratiaa ja kansalaisten perusoikeuksia. Euroopan parlamentti esimerkiksi saa lisää valtaa ja kansalaiset saavat uuden tavan vaikuttaa, niin sanotun kansalaisaloitteen.

Mutta miksi silti tuntuu, että päätöksenteko vain karkaa yhä kauemmas hyppysistämme? Asiaa ei auta tapa, jolla Lissabonin sopimus juntattiin läpi, tai EU:n uudet keulahahmot, joista valtaosa EU-kansalaisista ei ole koskaan kuullut mitään.

Nämä ongelmat ovat omiaan lietsomaan populistisia puheita, joiden mukaan unioni vie viimeistään nyt loputkin rippeet Suomen itsenäisyydestä.

Kritiikissä on totuuden siemen. Kansalaisilleen etäinen unioni ei voi olla demokraattinen, luki sopimusprintissä mitä tahansa. Uudet osallistumisen välineetkin ovat turhia, jos niistä ei tiedetä.

Arkadianmäen ja Brysselin kabineteissa onkin turha kuvitella, että työ Lissabonin sopimuksen ja vahvemman unionin perustelemiseksi on tehty.

Nyt se vasta alkaa.