Onko miehillä ystäviä?

”Olemme me ystäviä vai olemmeko me bisnesystäviä?” kysytään Paavo Westerbergin viime viikolla ensi-iltansa saaneessa näytelmässä Valhe. Kansallisteatterin Willensaunassa pyörivä esitys on tiukka yhden huoneen draama, jossa kolme miestä asuttaa samaa hotellihuonetta Cannesissa.

Tekeillä on suurtuotantoelokuva, ja paikalla ovat ohjaaja, tuottaja ja rahoittaja. Ovatko he ystäviä? Bisnesystäviä ainakin.

Westerbergin draama on kuin oppikirjan avulla kirjoitettu sekä hyvässä että pahassa. Näyttelijät ovat erinomaisia – erityisesti Henkkaa näyttelevä Antti Pääkkönen, joka jokaisella ilmeellään kykenee rikkomaan miesnäyttelemisen kliseitä.

Se ei kuitenkaan pelasta näytelmää ahdistavalta mieskliseevyöryltä. Vai pitäisikö meidän todella hyväksyä se, että elämässään näennäisesti pärjäävät miehet ovat pinnan alla kuitenkin vain yksinäisiä runkkareita. Konkreettisesti.

Valheen jännite rakentuu oletukselle, että miesten ystävyys tasapainoilee jatkuvasti sisäisen homopelon kanssa. Kysymys, joka näytelmässä esitetään useamman kerran, kuuluu: ”Jos joudut suljetuksi pimeään huoneeseen kaksin toisen miehen kanssa, muututko kannibaaliksi vai homoseksuaaliksi?”

Tähän kysymykseen tiivistyy suomalaisen miehen tunne-elämän ongelmat. Ääripäinä, ilmeisesti yhtä negatiivisina vaihtoehtoina, nähdään toisen miehen tappaminen ja toiseen mieheen yhtyminen. Kuolema tai rakkaus.

Välitilaa ei ole. Jos miehet eivät rakasta toisiaan, he tappavat toisiaan. Lojaaliutta ei ole, ei olkapäätä johon nojata. Itsestään ei pitäisi kertoa mitään, ettei anna aseita toisen käteen. Raadollista.

Ehkä kaikki tämä johtuu suomalaisiin miehiin niin syvälle iskostuneesta homofobiasta.