Pelittää

Järkyttyneet aikuiset keuhkosivat Annantalon kauhutyöpajan pehmoeläinkurssista. Nuoret kysyivät, pitävätkö aikuiset heitä tyhminä.

Saman kysymyksen haluaisin esittää vähän väliä esiin pulpahtaville tietokonepelien paheksujille.

Olen 1980-luvulta alkaen tehnyt selvää tuhansista pikselimuodostelmista, jotka ovat näyttäneet enemmän tai vähemmän eläviltä olennoilta: ihmisiltä, eläimiltä ja milloin miltäkin mömmiäisiltä.

Olen kasvanut tietokonepelikulttuurin keskellä. Melkoinen osa peleistä on tavalla tai toisella väkivaltaisia. Se ei ole vaikuttanut minuun millään lailla.

Ainoat edes jotenkin väkivaltaiset tilanteet elämässäni liittyvät armeijaan. Toisin kuin peli – jonka jokainen tajuaa olevan vain peli – Suomen armeija on paikka, jossa ihan oikeasti opetetaan kuinka ihmisiä tapetaan.

Kädestä pitäen näytetään, kuinka tähdätään ja osutaan, jotta joku kuolisi.

Tilastot kertovat, että Suomi oli menneinä pelittöminä vuosikymmeninä väkivaltaisempi kuin se on nykyään. Silloin vanhoina hyvinä aikoina.

Pelit eivät ole korkeakulttuuria eivätkä taidetta, niistä on turha etsiä mitään sen kummempaa sisältöä tai sanomaa. Kun haluan sellaista, tartun kirjaan.

Pelikulttuuri on yhä kehittymätöntä. Tilanne on samanlainen kuin jos muita elokuvia ei olisi olemassa kuin niitä, joita tulee Hollywoodin studioilta. Tai jos maailmassa ei olisi muita kirjoja kuin dekkareita.

Voi olla, että joskus vielä ilmestyy pelejä, jotka eivät ole pelkkää viihdettä vaan taidetta. Se edellyttäisi, että pelin tekemiseen voisi saada apurahan tai muuta ei-kaupallista rahoitusta.

Jotkut puolustelevat pelaamista keksimällä siitä koituvia mahdollisia hyötyjä.

He ovat väärässä. Pelaamisesta ei ole mitään hyötyä. Ei kaikesta tarvitse olla hyötyä. Kivaakin saa olla.