Riitojen kautta ryhmäkuriin

Rosa Meriläinen kirjoittaa terävästi ja myönteisesti. Kuinka puolustaisimme sananvapautta, jos emme viljelisi sitä omassa keskuudessamme? Konflikti on dialogin alku ja erimielisyyden ilmaus avaa keskustelun - vuoropuhelua pitää sitten rohkeasti jatkaa. Palveluverkkoesitystä kohtaan on nyt työstetty monipuolista kriittistä ajattelua ja rakentavia näkökohtia. Mikä parasta, ei vain "lakkautuslistana" vaan palvelukokonaisuutena toiminnallisin, alueellisin ja poikkihallinnollisin kriteerein.

Ryhmäkurin puute ei tarkoita sitä että vallitsisi ryhmäkurittomuus. Itse en ainakaan ole ylpeä kurittomuudesta, silloin kun sitä esiintyy, vaan siitä että ettei tarvitse olla jotakin mieltä mitä ei ole vain että näyttäisi yksimieliseltä ulospäin. Aika monelle äänestäjällekin on tärkeää, että voi luottaa oman ehdokkaansa äänestävän oman päänsä mukaan vaikka sitten ryhmää vastaan.
Todellinen taito näyttäytyy kuitenkin siinä miten erilaisista mielipiteistä saadaan aikaan kompromissi. Hyvä kompromissihan on sellainen ettei siitä pidä oikein kukaan, mutta se edustaa parhaiten sitä kirjoa mitä myös maassamme oleva monipuoluejärjestelmä edustaa. Miksi siis ei puolueen sisällä voisi vallita samanlainen järjestelmä kuin maan poliittisessa toiminnassa yleensä? Tai pikemminkin, miksi se ei saisi näkyä ulospäin? Minulle se on merkki rehellisyydestä, ei epäyhtenäisyydestä.

Kaikissa puolueissa näkemykset hajoavat, vihreissä vain on tapana olla erimielisyyden suhteen avoimia. Toisin sanoen erimielisyyttä ei yritetä hinnalla millä hyvänsä lakaista maton alle.

Meriläinen on kovasti oikeassa siinä että jossain vaiheessa täytyy kuitenkin myös tehdä yhteistyötä. Jos jokainen varaa itselleen "ikuisen veto-oikeuden" avata mikä tahansa asia milloin tahansa, ei päästä eteenpäin.

Minulla on kyllä huomattavasti synkempi kuva vihreiden sisäisestä keskustelukulttuurista kuin Rosalla. Se vähä, mitä sellaista ylipäätään on, ei kyllä ole mitenkään avointa ja sallivaa. Tai jos se on avointa, niin sitä käydään jossain lukittujen ovien takana jäsenistön tavoittamattomissa.

Ennen kuin minut kuudennen kerran poistettiin listoilta, niin hyvin merkittävä osa puolueen sisäisestä keskustelusta koski sitä, kuinka paljon on sopivaa keskustella, että ne jotka tahtovat olla keskustelulistoilla mukana, mutta eivät itse tahdo keskustella, tai seurata muiden keskustelua, eivät hermostuisi liiallisesta keskustelusta.

Sanan säilä on joskus jopa metallista valmistettua "serkkuaan" kovempi ase. Mutta mitä tulisi siitä, jos sensuuri valitsisi ne "oikeat" ja siten julkaisukelpoiset mielipiteet? Avain kaikkeen on ihmisten erilaisuuden ymmärtäminen. Meillä on kullakin oma historia, käsitemaailma, opitut asenteet ja synnynnäinen temperamentti. Asettautuminen toisen asemaan ja joustava asenne auttavat eteenpäin. Jokainen voi oppia tästä aiheesta lisää, mikäli haluaa. Syitä ns. erimielisyyteen on monia, joista osa on selitykseltään varsin yksikertaisia. Joskus ihminen vain haluaa lisää tietoa ja väittää niin kauan vastaan, kunnes tämän perustellun ja järkevän vastauksen saa. Harva haluaa mielipiteillään tuhota mitään. On aina parempi, että ihminen sanoo mielipiteensä. Silloin hän on kiinnostunut ja aktiivinen. Pahin on tilanne, jolloin vihreä jäsen ei sano enää mitään. Silloin olemme vaarassa menettää hänet!

Rosa skriivaa stydiä asiaa! Kyllä eri mieltä saa olla ja täytyykin - jopa julkisuudessa. On monen sortin vihreyttä.
Puolue on perinteisesti ollut esim. perin kriittinen ay-liikkeen touhuja kohtaan, ja monesti kyllä aiheestakin. No, vihreitä ay-aktiiveja löytyy kuitekin entistä enemmän ja entistä useammasta liitosta - jopa rasvanahka duunarien SAK:sta.
Eli vuorovaikutusta on syntymässä tässäkin suhteessa ja mielipiteet ja -kuvat varmaan muuttuvat; puolin ja toisin.
Ei ole vain yhden sortin vihreyttä - vaan monenmoista. Eli ei saisi mennä sanomaan tyyliin "väärin sammutettu" että tuo ja se edustaa "väärää vihreyttä!"

Vihrein ay-terveisin
Seppo, plm JHL 598
JHL:n Vihreät