Vallasta luopujat

Eikö ole hienoa, että meillä on kansanedustajia, jotka luottavat kykyihinsä niin paljon, että uskovat saavansa paremman työpaikan ja elämän eduskunnan ulkopuolelta!

Jos olisi uskominen niitä, jotka herravihassaan väittävät kaikkien poliitikkojen olevan eduskunnassa vain nostelemassa omia palkkojaan, miten luopuminen olisi selitettävissä?

Iltapäivälehdillä on luonnollisesti ilkeän yksioikoiset vastaukset kaikkiin monimutkaisiin kysymyksiin. Minua pyydettiin kommentoimaan Satu Taiveahon luopumista lievästi johdatellen. Toimittaja arveli, että naiset tulevat taloon nuorina idealisteina, eivätkä kestä sitä, että asiat muuttuvat hitaasti.

Vastakysymykseni toimittajalle oli, onko hän aivan varma, että päällimmäiseksi kannattaa valita se tulkinta, että me naiset nyt vain ollaan niin tyhmiä.

Eduskuntaan päädytään aika harvoin politiikan ummikkoina, pystymetsästä. Minä olen broileri ja siitä ihan ylpeä. Puolue- ja järjestökoneisto kouli minut jo hyvissä ajoin tuntemaan poliittisen vaikuttamisen mekanismit ja luomaan tärkeät verkostot. Eduskunnan työtavat opin tuntemaan Satu Hassin eduskunta-avustajana 90-luvulla.

En myöskään ole saanut sellaista vaikutelmaa vaikkapa Hannakaisa Heikkisestä, että hän olisi kärsimätön teini, joka ei vain tajua miten maailma toimii. Päinvastoin, hänhän vaikuttaa vakaalta järki-ihmiseltä.

Osuin Heikkisen kanssa eduskunnan väestönsuojan punttisalille samaan aikaan, kun luistelija Pekka Koskela antoi riipaisevan lausuntonsa, jonka mukaan hänestä tuntuu siltä kuin seitsemän vuotta elämästä olisi mennyt hukkaan.

Kai sitä yrittää ihminen elämäänsä niin elää, ettei noin tarvitsisi sanoa. Joillekin tämä voi tulla yllätyksenä, mutta kansanedustajatkin ovat ihmisiä.

Vaikka joitakin eduskunnassa todella kiusataan, nujerretaan ja dissataan, toisille elämän paletti yksinkertaisesti muodostuu liian vaikeaksi. Kuinka moni perheellinen ihminen oikeasti haluaisi käydä töissä syrjäisellä rannikkoseudulla etelässä, jos asuu jossakin savolaisessa jorokorvessa.

On eduskunnassa niitäkin, joita se ei haittaa. Siellä istuu oma intiaanileirinsä perheistään vapautuneita oman elämänsä sankareita, joita ei taatusti riittämättömyyden tunne paina ja jotka kokevat olevansa tosi tärkeitä tyyppejä, jos saavat lobattua kotimaakuntaansa jonkun säälittävän tienpätkän.

Sellaiset tyypit eivät eduskunnasta vapaaehtoisesti lähde ja se kertoo eduskunnasta paljon pahemman tarinan kuin Satu Taiveaho, joka uskoo löytävänsä tärkeän ja mielekkään työn eduskunnan ulkopuolelta.