Vihreän Langan logoVihreän Langan logo

Miksi vihreät luottaa valtioon?

30.5.2017 15.44
Tommi Uschanov

Länsimaiset poliittiset ideologiat oli 1900-luvun jälkipuoliskolla tapana jakaa nelikenttään sosialismi – sosiaalidemokratia – liberalismi – konservatismi. Suomessa liberalismilla on ollut eri aikoina oma puolueensa eri nimillä. 1890-luvulla syntyi nuorsuomalainen puolue, josta vuonna 1918 tuli edistyspuolue. Se hajosi 1950-luvun alussa kahtia Suomen kansanpuolueeksi ja vapaamielisten liitoksi ja yhdistyi vuonna 1965 takaisin liberaaliseksi kansanpuolueeksi lkp:ksi.

Ennen 1980-lukua Suomen kulloinenkin liberaalipuolue oli yleensä keskisuuri puolue, jonka painoarvo oli välillä kannatustaan paljonkin suurempi. Ennen nykyisen poliittisen kulttuurin aikaa, jolloin pääministeri on automaattisesti suurimman puolueen puheenjohtaja, liberaalipuolueista saatiin pääministeri kahteentoista Suomen hallitukseen ja ministereitä yli kahteenkymmeneen muuhun.

Edistyspuolueen piiristä nousi aikoinaan myös kaksi tasavallan presidenttiä, K. J. Ståhlberg ja Risto Ryti.
Vihreille asialla on merkitystä siksi, että Suomessa puoluemuotoisen vihreän liikkeen juuret ovat merkittäväksi osaksi liberaaleissa. Menetettyään vuoden 1979 eduskuntavaaleissa yhdeksästä kansanedustajastaan viisi, lkp ajautui talousvaikeuksiin, jotka saivat sen liittymään keskustapuolueen jäsenjärjestöksi kolme vuotta myöhemmin. Tämä aiheutti puolueelle vakavan imagotappion, jonka seurauksena se putosi seuraavasta eduskunnasta kokonaan.

Monet lkp:n nuorisoliiton ydinjoukkoon kuuluneet aktivistit, joista puolueen seuraavan sukupolven johto olisi muutoin mitä todennäköisimmin muodostunut, hylkäsivät uppoavan laivansa ja lähtivät perustamaan vihreitä. Entisiä lkp:läisiä olivat sellaiset vihreiden varhaisvaiheen kansanedustajat kuin Osmo Soininvaara, Ville Komsi ja Paavo Nikula.

Lkp:n romahdus ja sen kohtalonyhteys vihreisiin on Suomen poliittisen lähihistorian tutkimuksessa lähes kartoittamaton alue, jota on laajemmin tarkastellut lähinnä vain Taina Ruoho valtio-opin pro gradu -tutkielmassaan Miksi puoluemuotoinen liberalismi on kadonnut Suomesta?

Liberalismin muisto elää vihreissä. Kun filosofinen aikakauslehti niin & näin kysyi vuonna 2012 eri puolueiden edustajilta niiden suhteesta liberalismiin, Ville Niinistö vastasi näkevänsä vihreät ”monin tavoin historiallisen edistyspuoluejatkumon jatkajina” ja mainitsi edistyspuolueen presidentti Ståhlbergin erikseen nimeltä vihreille kelpaavana esikuvana.

Tästä huolimatta vihreiden yleistä julkisuuskuvaa on hallinnut paljon voimakkaammin toinen historian perintö: puolueen juuret 1970–80-luvun taitteen niin kutsutuissa uusissa sosiaalisissa liikkeissä ja erityisesti ympäristöaktivismissa. Vihreitä ympäröivässä mytologiassa Koijärvi-liike, joka lkp:n käännekohdan vuonna 1979 vastusti Forssan Koijärven kuivattamista, muistetaan moninkertaisesti paremmin kuin ståhlbergiläinen aatetausta.

Suomen puoluekartalla on lkp:n tuhon jälkeen ollut tyhjää siinä, missä monissa muissa länsimaissa on radikaali, oikeistosta vasemmalle sijaitseva porvaripuolue, sellainen kuin Tanskan Radikale Venstre, Britannian liberaalidemokraatit tai Kanadan nykyinen pääministeripuolue liberaalit. Suomen keskusta on lkp-seikkailun seurauksena vielä tänäkin päivänä jäsenenä kansainvälisessä liberaalijärjestössä Liberal Internationalissa. Keskustan kannatus kaupungeissa on niin heikkoa, ettei sitä pelkästään tästä syystä voi mieltää valtakunnalliseksi liberaalipuolueeksi.

Lkp on pudonnut pois puoluekartalta sukupolvi sitten. Oikeiston pääpuolue kokoomus on siksi saanut oman konservatiivisen aateperintönsä rinnalle eräänlaisena ottolapsena myös liberalismin. Kokoomus on saanut paljon etua siitä, ettei sillä ole suurissa kaupungeissa ollut tasaväkisiä kilpailijoita, jotka sijaitsisivat sosiaalidemokratian ja konservatismin välissä.

Tässä on vihreille niin kutsuttu tuhannen taalan paikka. Sitä, että vihreät ovat muuttuneet ympäristöpuolueesta yleispuolueeksi, ei tarvitse nähdä kyynisesti vain vanhan aatteen palon hiipumiseksi. Se voidaan mieltää yhtä hyvin pyrkimykseksi palata siihen laajempaan aatteen paloon, joka luonnehti lkp:tä edeltäjineen, ja antoi niille kannatustaan suuremman painoarvon Suomen poliittisessa elämässä.


Sekä omien äänestäjiensä että aktivistiensa mielestä Suomen vihreät on samalla varsin yksiselitteisesti vasemmistopuolue. Tämän on jo pitkään osoittanut kylmä data – niin mielipidemittaukset, joissa kansalaisilta kysytään heidän puolueidentifikaatiotaan ja arviota omasta sijainnistaan vasemmisto–oikeisto-akselilla, kuin myös analyysit, joita on tehty ehdokkaiden vaalikonevastauksista.

Vajaa vuosikymmen sitten huomiota herätti Turun yliopiston teettämä Yhteiskuntatutkimus 2008 -kyselytutkimus, jonka mukaan vihreiden äänestäjät mielsivät vihreät jopa aavistuksen verran vasemmistolaisemmaksi puolueeksi kuin demarien äänestäjät mielsivät sdp:n. Suomen kolme vasemmistolaisinta puoluetta olivat siis tässä tutkimuksessa järjestyksessä vasemmistoliitto, vihreät ja sdp.

Myöhemmissä kyselyissä vihreät ovat siirtyneet sdp:stä oikealle, mutta vain hienoisen aavistuksen verran. Esimerkiksi Kunnallisalan kehittämissäätiön kaksi vuotta sitten TNS Gallupilla teettämä tutkimus kysyi, miten eri puolueiden kannattajat asettavat itsensä asteikolle 1 (äärivasemmisto) – 3 (keskusta) – 5 (äärioikeisto). Vasemmistoliiton kannattajien vastausten keskiarvo oli 1,69, sdp:n 2,3 ja vihreiden 2,42.

Aika ajoin vasemmistosta kuuluva jupina vihreistä ”kokoomuksen puisto-osastona” ei siis datan valossa pidä paikkaansa. Vihreät ovat pikemminkin sdp:n liberaalisiipi. Jos liberalismi on puoluevalintaansa miettivälle äänestäjälle tärkeää, vihreät ovat Suomen puolueista kaikkein luotettavin valinta, sillä vaaliehdokkaiden hajonta liberalismista poispäin on kaikkein vähäisintä.

Vasemmisto–oikeisto-akselilla samaan kohtaan sijoittuvassa sdp:ssä on toki paljon vapaamielistä ajattelua, sinne mahtuu jopa Thomas Wallgrenin kaltainen ympäristöliikkeen vanha veteraani. Vastapainoksi siellä on niin tunkkaista taantumuksellisuutta, että se menee ohi jopa monista perussuomalaisista – esimerkkinä vaikkapa taannoinen sisäministeri Kari Rajamäki. Vihreissä on omat wallgreninsa, mutta ei vastapainoksi omia rajamäkiään.


Mikä vihreät erottaa sdp:stä ja vasemmistoliitosta, jos kaikki kolme kerran ovat vasemmistopuolueita? Tarkoitinko vielä jotain muutakin sanoessani äsken vihreitä sdp:n liberaalisiiveksi?

Minulla on tähän vastausehdotus: suhtautuminen valtioon.
Kun minulta on kysytty, mistä pidän vihreissä vähiten, minulla on ollut tapana vastata, että he eivät tunne riittävästi Karl Marxia. Vastauksestani on provo­soiduttu täysin väärällä tavalla, koska on luultu, että tarkoitan Marxia taloustieteilijänä. En tarkoita; siinä ominaisuudessa hänen tuloksensa ovat nykyään yhtä peruuttamattomasti vanhentuneita kuin mikä tahansa muukin 150 vuotta vanha yhteiskuntatiede.

Tarkoitan Marxia yhteiskuntafilosofina ja erityisesti hänen suhtautumistaan valtioon.

Oikeistoliberalismissa valtiota pidetään pahana, ulkoa päin asioihin sotkeutuvana voimana, jolle ei ole oikeutusta ja josta tulisi siten hankkiutua eroon. Utopistisimmassa äärivasemmistolaisuudessa ollaan tästä samaa mieltä: valtion uskotaan kuolevan pois, kunhan yhteiskunta ja talousjärjestelmä ovat kehittyneet riittävän pitkälle. Sosiaalidemokratiassa taas vallitsee pikemminkin päinvastainen käsitys, jonka mukaan valtio on itseisarvoinen, moraalisesti hyvä ja hyvää aikaan saava voima.

Vielä jää jäljelle käsitys, jonka mukaan valtio on niin kutsuttu välttämätön paha. Sen välttämättömyys ei tee sitä yhtään vähemmän pahaksi, mutta toisaalta sen pahuus ei tee sitä myöskään yhtään vähemmän välttämättömäksi. Jos eläisi, Marx saattaisi hyvinkin olla nykymaailmassa tätä mieltä. Oman aikansa vasemmistolaisia hän varoitti tämän tästä tuudittautumasta – aikamme sosiaalidemokraattien edustamaan – uskoon, että valtio on neutraali koneisto, jonka sisällä valta voidaan ottaa omiin käsiin, ja joka voidaan sitten yksinkertaisesti panna tekemään entistä vasemmistolaisempia asioita.

Marx katsoi, että valtio on aina joidenkin tiettyjen intressien valtaama enemmän kuin toisten, eikä muodollisen päätöksentekovallan saaminen sen sisällä muuta tätä mihinkään suuntaan. Kommunistisen manifestin alussa hän ja Friedrich Engels väittävätkin pilkallisesti, että ”valtiovalta on vain toimikunta, joka hoitaa koko porvarisluokan yhteisiä asioita”.

Valtio myös käyttää aina pakkovaltaa, jonka taustalla on viime kädessä fyysinen väkivalta tai sillä uhkaaminen – myös silloin, kun valtiosta on erittäin suurta hyötyä omille kansalaisilleen erittäin monella alueella. Kun poliisi hakee pakolaisia karkotettavaksi Suomesta lentokoneella, se on valtiolle yhtä luonteenomaista toimintaa kuin päivähoidon järjestäminen tai ympäristönsuojelu.

Paitsi että Suomesta puuttuu liberaalipuolue, Suomesta puuttuu myös puolue, jonka suhtautuminen valtioon noudattaisi tätä ajattelutapaa. Joitakin ajatushautomojen ja kokoomuksen oikeistoliberaaleja lukuun ottamatta koko Suomi uskoo valtion hyvään tahtoon. Myös vasemmistoliitto, joka on lähes täysin unohtanut aatteellisten esi-isiensä käsityksen, että valtioon voi suhtautua epäluuloisesti muistakin kuin oikeistolaisista motiiveista.

Päivänpolitiikassa asia on ehkä toisin, mutta nykyisessä poliittisessa filosofiassa on eräitä kärkinimiä, jotka edustavat nimenomaan näiden Marxin ajatusten edelleenkehittelyä. Ja kuinka ollakaan, osa heistä on ajattelijoita, joita maailmalla arvostetaan kovasti myös vihreiden piirissä.

Esimerkiksi belgialainen filosofi ja yhteiskuntatieteilijä Philippe Van Parijs, joka on perustuloon pohjautuvaa uutta yhteiskuntamallia vuosikymmeniä hahmoteltuaan eräs eurooppalaisen vihreän liikkeen sankareista, on tällainen silta vihreyden ja ”ei-valtiouskovaisen” vasemmistolaisuuden välillä. Tiedän, että hän on ollut tärkeä myös monille Suomen vihreille, mutta hän ja hänenlaisensa saisivat olla tärkeitä nykyistä paljonkin näkyvämmin.


Vihreiden haasteita Suomessa kuvaavat hyvin kaksi ensimmäistä ehdotusta, joita Google tarjoaa täydennykseksi sanoille ”vihreät ovat”: mitä vihreät ovat saaneet aikaan ja ovatko vihreät uskonlahko.

Edellinen kysymys heijastaa populistis-antipoliittista käsitystä, että vihreät ovat kesyyntyneet yhdeksi puolueeksi muiden joukossa, ja heidän poliitikkonsa selitteleviksi tyhjäntoimittajiksi, samanlaisiksi kuin kaikki Timo Soinista aina Antti Rinteeseen. Jälkimmäisessä kysymyksessä  näkyy vastakkainen mielikuva, jonka mukaan vihreät ovat yhä kettingeillä kiinni 38 vuoden takaisissa Koijärven puskutraktoreissa ja puolueen keskimääräinen jäsen on sellainen sekoileva yksityisajattelija, jollaisia media mielellään haastatteli vihreiden puoluekokousten yhteydessä 1980–90-luvulla.

Näitä mielikuvia ja niiden sitkeyttä joutuu pohtimaan myös kesäkuun puoluekokous. Ja monia muitakin kysymyksiä. Aikovatko vihreät päästä seuraavaan hallitukseen, ja jos, niin minkä muiden puolueiden kanssa? Kun Suomen kolme vasemmistolaisinta puoluetta ovat nyt kaikki samaan aikaan oppositiossa, niin miksi niiden yhteistyö sujuu välillä niin huonosti? Miksi jokaista vihreitä äänestävää miestä kohti on noin kolme naista? Onko vihreiden viimeaikainen kannatusnousu saavutettu joidenkin asioiden kustannuksella, joista olisi mieluummin saanut pitää kiinni?

Itse olen liikkuva äänestäjä, eikä ole minun asiani tarjota näihin kysymyksiin yhtä vastausta. Yllä esittämäni huomiot siitä, mihin kohtaan vihreät tarkkaan ottaen sijoittuvat Suomen poliittisella kartalla, voivat ehkä kuitenkin toimia keskustelun eräänä pohjana.



Haluatko lukea lisää Lankaa? Tilaa paperilehti täältä.