Urheilua vai politiikkaa?

Kesäsunnuntait ovat formula-aikaa. Työpaikkojen kahvihuoneissa pitää maanantaina olla perillä siitä, missä kunnossa Kimin auto on ja miten Kovalaisen hermot kestävät.

Jääkiekon MM-finaalit ovat pakkojuhlinnassa juhannuksen tai uudenvuodenaaton tasoa, ja vastauksen kysymykseen ”missä sä aiot katsoa finaalin?” pitää olla selvillä jo turnauksen alkumailla

Alkukesästä piti valita jalkapallon EM-kisojen suosikki. Itse noudatan subsidiariteetti- eli läheisyysperiaatetta: kannatan aina sitä joukkuetta, joka on Suomea maantieteellisesti lähempänä.  Yhtä hyvä perustelu se on kuin jokin muukin.

Kaikki tämä on ainakin minusta vähän rasittavaa, mutta harmitonta viihdettä kuitenkin. Sen sijaan kohta alkavat olympialaiset, ja ne ovatkin aivan eri tason vakavaa hommaa.

Minua ei juurikaan kiinnosta urheilu. Olen kuitenkin jo vuosia sitten hyväksynyt, että myös asiat, joita minä en ymmärrä, arvosta tai joista en jaksa olla kiinnostunut, saattavat olla erittäin tärkeitä asioita (ajatelkaa vaikka maatalouspolitiikkaa).

Onneksi niistä jaksaa joku muu olla kiinnostunut.

Olympialaisspektaakkeli on yksi niistä. Olympialaiset ovat isot urheilukisat, jotka eivät todennäköisesti vaikuta elämääni millään tavalla, paitsi että joku suosikkisarjani ehkä joutuu väistymään kisojen televisioinnin tieltä.

Tällä kertaa olympialaiskeskustelu on kuitenkin ollut mielenkiintoinen, sillä se on tuonut esille Kiinan ihmisoikeustilanteen valtamediassa tiheämmin kuin koskaan ennen.

En oikein tiedä, miten pitäisi suhtautua siihen, että kisojen isännyys myönnettiin Kiinalle. Ensimmäinen reaktioni oli pohtia, mikä kollektiivinen aivopieru komitealta oikein oli päässyt. Samaan mielipiteeseen olen vieläkin aika taipuvainen.

Sanotaan, että kisat eivät ole vain urheilua, vaan jotain henkeä, joka ylittää maiden rajat ja yhtenäistää kansoja. Ajatus varmaan lämmittääkin niitä kiinalaisia toisinajattelijoita ja aktivisteja, jotka pussit päässä on viety kotoaan poliisin toimesta ja siivottu jonnekin vankileirille kisavieraiden ja länsimedian tieltä.

Myös omat valtionpäämiehemme puolustautuvat sillä, että kisat eivät ole politiikkaa, ja siksi niiden avajaisiin pitää osallistua. Jos ne kerran eivät ole politiikkaa, niin miksi ihmeessä kaikkien valtionpäämiesten sinne väkisin pitää änkeä?

Kisojen myöntäminen Kiinalle antoi täysin väärän signaalin. Nimittäin sen, että Kiinan toiminta ja yhteiskuntamuoto ovat hyväksyttäviä.

Ratkaisua puolusteltiin sillä, että siitä seuraa positiivisia lieveilmiöitä: ihmisoikeustilanne paranee, kun maa joutuu kansainvälisen median syyniin. KOK:n sedät ja tädit ovatkin siis suuria humanisteja!

Kisojen vuoksi aktivistit ovat joutuneet ympärivuorokautiseen poliisiseurantaan, ja tuhannet kiinalaiset saivat häädön ja heidän kotinsa pantiin maan tasalle kisakylien alta. Olympialaisetko eivät ole politiikkaa?