Maatalous, globalisaatio ja ilmastonmuutos

Ruuan tuotannon osuus maailman ympäristökuormituksesta on merkittävä: pellonraivaus, lannoitetuotanto, ravinnepäästöt, torjunta-aineet, viljankuivaus, maatalouskoneiden polttoaineet, kuljetukset, pakkaukset ja ruuan tähteet rasittavat kaikki ympäristöä.

Ruuan hinta nousee. Väestönkasvu ja Aasian elintason mukana kasvava lihankulutus lisäävät kysyntää. Ilmastonmuutos tuhoaa monin paikoin satoja. Peltoa jää kasvavien kaupunkien ja liikenneväylien alle. Biomassan viljely kilpailee peltoalasta ruuantuotannon kanssa. Tankillinen maissietanolia vie yhden ihmisen vuoden ruuan.

Ruuan kallistuminen tekee viljelystä Suomessa aidosti kannattavaa. Kun peltojen pysyminen tuotannossa on varmistettu, on aika pohtia, mitä viljellä. Tuleeko meidän tavoitella laaja-alaista omavaraisuutta vai erikoistua suhteellisen edun periaatteen mukaisesti Suomeen soveltuvaan tuotantoon, jolloin maataloustuotteita sekä tuodaan että viedään paljon. Huoltovarmuus puoltaa laajaa omavaraisuutta, ympäristönäkökohdat taas suhteellisen edun periaatetta.

Amerikkalaisen soijan jalostaminen Suomessa sianlihaksi ja kuljettaminen Saksaan syötäväksi ei ole perusteltua kummaltakaan kannalta. Kuka on luokitellut porsaan pöhöttämisen maataloudeksi? Maataloudella luulisi olevan tekemistä maan ja fotosynteesin kanssa.

Suomessa kannattaa tuottaa lihaa sen verran kuin peltomme tuottavat rehua. Rehun tuotantoon Suomella kyllä on suhteellinen etu, joten sitä voisi nykyisestä lisätä. Jos olisin pihvilehmä, eläisin lyhyen elämäni mieluummin käyskennellen vapaana Argentiinan pampalla kuin kahlittuna suomalaisessa navetassa. On edullisempaa kuljettaa Atlantin yli pelkkä pihvi kuin eläimen tarvitsema rehu.

Tomaattien kasvattaminen keinovalon voimalla paukkupakkasilla vie paljon enemmän energiaa kuin niiden kuljettaminen lentorahtina Suomeen. Ydinvoimaloiden mereen joutuvien lauhdevesien avulla toki voisi kasvattaa tomaatteja täälläkin edullisesti. Tämä on torjuttu, koska se olisi kuulemma väärin muita tomaatinviljelijöitä kohtaan.

Minusta EU:n komissio ei ollut aivan väärässä siinä, ettei sokerin viljely sovi Suomeen. Tällä kannalla oli muuten myös Vihreän liiton maatalouspoliittinen ohjelma 1990-luvun alkuvuosilta.

Keskittyisin omavaraisuuden sijasta suhteellisen edun mukaiseen tuotantoon – kuitenkin siten, että pitäisin silmällä strategista omavaraisuutta. Rehunviljelystä on voitava siirtyä leipäviljaan, jos maailmankauppa alkaa vaarantua.