Viisi tuntia kävellen töihin

Viimeiset 32 vuotta premissit ovat olleet nämä: Rakastan julkista liikennettä ja pyöräilyä. Vastustan yksityisautoilua. Pelkään autoja.

Ajatus, että joudun ohjaamaan yli 80 kilometrin tuntinopeudessa laitetta, joka saattaa tappaa ihmisen, saa minut hikoilemaan kauhusta.

Eilen kävelin Lusakan tieliikennetoimistosta vähällä haljeta ylpeydestä. Taskussa oli väliaikainen ajokortti, jonka sai opettelemalla ulkoa liikennemerkit – joita Lusakassa ei tosin näy missään – ja ohjenuoraksi määritellyt ”Ajamisen 10 perussääntöä”.

Säännöissä kehotetaan muun muassa harkitsevaan torvenkäyttöön ja nopeisiin ohituksiin.

Sambiassa turhauttaa jatkuvasti, miten paljon aikaa menee paikasta toiseen liikkumiseen. Sellaiset asiat kuin laskujen maksaminen, kirjeen toimittaminen tai tapaamisesta sopiminen hoidetaan menemällä paikan päälle.

Liikkumismahdollisuuksia on kolme: Ne, joilla on rahaa, eli ulkomaalaiset ja varakkaat sambialaiset, kulkevat autolla.

Muutaman viime vuoden aikana autojen määrä on Lusakassa kasvanut räjähdysmäisesti, mutta suurin osa teistä on kapeita ja täynnä monttuja. Miljoonakaupungin liikennevalot voi laskea yhden käden sormilla, jalkakäytäviä ei ole, liikennesuunnittelusta puhumattakaan.

Tämä näkyy Afrikan suurimpina liikenneonnettomuuslukuina ja ruuhkina, joissa autot matelevat muutaman kilometrin matkaa tunteja, kuskit tööttäilevät ja nuoret pojat puikkelehtivat autojen välissä myymässä arabiankielisiä monopoli-pelejä, sateenvarjoja ja viinirypäleitä.

Ne, joilla on vähemmän rahaa, eli suuri osa sambialaisista ja ulkomaalaiset vapaaehtoistyöntekijät, matkustavat minibusseilla. Minibussit ovat sinisiksi maalattuja Toyota Hiace -pakettiautoja, joiden ikkunoihin on kirjoitettu ”Driven by God”.

Rahastusta hoitavat aggressiiviset, usein humalaiset miehet, ja välillä myös kuskit ovat humalassa. Tienvarteen kaatuneet minibussit ovat osa kaupungin maisemaa.

Bussit lopettavat ajamisen pimeän tultua, jolloin kaupungissa ei myöskään kannata kävellä.

Ne, joilla on vähiten rahaa, kävelevät.

Intoni väliaikaisesta ajokortista himmeni, kun sambialainen tuttava kertoi, miten hän kulkee töihin.

Seitsemän päivää viikossa yövartijana työskentelevä mies ansaitsee kuussa noin 50 euroa. Raha ei riitä päivittäin 80 sentin bussilippuun, jolla hän pääsisi kaupungin laidan slummialueelta keskustan tuntumaan töihin. Ainoa vaihtoehto on kävellä.

Matka kestää yhteen suuntaan kaksi ja puoli tuntia. Hän aloittaa työt kuudelta illalla ja lopettaa kuudelta aamulla. Työmatkojen jälkeen aikaa nukkumiseen, vapaa-aikaan ja yhdessäoloon vaimon ja kolmen lapsen kanssa jää yhteensä seitsemän tuntia.

Ennen tänne tuloa ajattelin, että höpsis, minä mitään ajokorttia tarvitse. Jos sambialaiset pääsevät paikasta toiseen minibussilla, pääsen minäkin.

Mukavuudenhalu nujersi nopeasti periaatteet. Jos jokainen vähänkin varakas sambialainen ajaa autoa, ajan minäkin, ajattelin ja istuin autokoulun auton rattiin.

Kauhusta hikisenä, mutta päättäväisenä.