Elämä ilman Mugabea?

”Onko uutta Zimbabwesta?” Viime päivinä tätä on kysytty jatkuvasti Lusakan kaduilla.

Kysymykseen liittyy into, jota kukaan ei olisi osannut vähän aikaa sitten edes kuvitella.

Vierailin Sambian naapurimaassa Zimbabwessa ensimmäisen kerran viime syksynä. Kun ylitimme rajan, jouduimme kaaoksen keskelle.

Ihmiset täyttivät tullauslomakkeita kuin hädässä, täyteen ahdetun minibussin katolle lastattiin säkeittäin maissijauhoja ja kymmenen ihmistä työntyi pieneen Peugeotiin sylit täynnä ruokaöljykanistereita.

Maassa, jota aikoinaan kutsuttiin Afrikan vilja-aitaksi, ihmiset pysyttelivät hengissä etsimällä työtä ja ruokaa rajojen takaa. Zimbabwen ja Etelä-Afrikan rajasta oli tullut maanosan rauhanajan ruuhkaisin, kun sadattuhannet zimbabwelaiset pyrkivät sen yli pelastautuakseen syöksykierteeseen joutuneesta maasta.

Syksyllä Zimbabwessa valmistauduttiin vaaleihin innottomasti.

”Mugabe on jo valinnut seuraajansa”, sanoi kyytiin liftannut musta maissinviljelijä. ”Hän on tappanut oppositiopoliitikot ja ostaa ruualla nälkää näkevien ihmisten äänet.”

”Mikään ei muutu ilman EU:n tai USA:n väliintuloa”, sanoi hotellin hissipoika ja katosi vaihtamaan kallisarvoista länsivaluuttaa pimeästi.

Maaliskuussa tulivat vaalit, joilta kukaan ei odottanut mitään. Sitten tulivat tulokset, ja joka paikkaan levisi jännittyneen odotuksen syke.

Olisiko Mugaben syrjäyttäminen sittenkin mahdollista?

Keskustelu Mugaben diktatuurista on jakautunut Afrikassa mielenkiintoisella tavalla. Muutamaa poikkeusta lukuun ottamatta johtajat korostavat Mugaben ansioita vapaustaistelijana ja näkevät Zimbabwen kriisin valtataisteluna, jota lietsoo entisen siirtomaavallan katkeruus Zimbabwen valkoisen väestön kohtelusta.

Kaikki tavalliset ihmiset, joiden kanssa olen jutellut, näkevät tilanteen toisin. Heitä järkyttää Mugaben politiikka, surettaa zimbabwelaisten asema ja hävettää omien johtajien haluttomuus puuttua asiaan.

Kun Britanniassa julkaistava New African -lehti syksyllä julkaisi positiivisen artikkelin Mugabesta, lukijat reagoivat voimakkaasti. Euroopassa ja Yhdysvalloissa asuvat afrikkalaiset kirjoittivat Mugabesta sankarina, joka tekee oikein uhmatessaan rikkaiden maiden salaliittoa.

Afrikassa asuvat afrikkalaiset kauhistelivat artikkelia, joka sivuutti Mugaben tuhoisan talouspolitiikan, sekä valkoisiin että mustiin kohdistuvat ihmisoikeusloukkaukset ja zimbabwelaisten eloonjäämistaistelun.

Tätä kirjoittaessa uutisissa kerrotaan, että Zimbabwen oppositio on ilmoittanut ehdokkaansa Morgan Tsvangirain saaneen riittävästi ääniä voittaakseen vaalit ensimmäisellä kierroksella.

Voisiko se olla mahdollista? Että zimbabwelaiset onnistuisivat kaatamaan diktaattorin huolimatta opposition kannattajien ”katoamisista”, äänestäjien painostuksesta ja siitä, että vaalien piti olla vain leikki?

Melkein itkettää ajatus, että Zimbabwen syöksykierre voisi vihdoin katketa ja asukkaat saada toivon paremmasta.

Samalla pelottaa. Mitä jos armeija kaappaa vallan? Jos Zimbabwessa käy niin kuin Keniassa kävi? Jos hento toivo demokratian voitosta taittuu joksikin veriseksi ja rumaksi?

Mutta juuri nyt me kaikki pidätämme henkeä Zimbabwen puolesta.