Lohduttomia tuhkimotarinoita

Sambialainen ystävä lähettää tekstiviestin myöhään illalla.

”Kaipaan neuvoa yhdessä asiassa. Voitaisiinko jutella?”

Seuraavana päivänä istumme varjossa leveälehtisen puun alla, epämääräisen roskakasan vieressä. Ystävä aloittaa varovasti.

”Minulla on ollut pitkään niin paha olo, että en ole tiennyt mitä tehdä.”

Ystäväni on vähän yli kaksikymmentävuotias ja taiteellisesti lahjakas. Hän haaveilee opiskelevansa elokuvantekijäksi ja on tehnyt vuosia töitä haaveensa eteen.

Hänen molemmat vanhempansa kuolivat, kun hän oli pieni. Siitä asti hän on asunut isänsä talossa sukulaistädin kanssa, joka ei voi sietää häntä.

Hän siivoaa kodin joka aamu. Sitten hän lähtee tuotantoyhtiöön tekemään elokuva-alan töitä ilmaiseksi, saadakseen oppia. Välillä töissä menee myöhään, eikä hän ehdi kotiin syömään. Sellaisina iltoina täti ja tämän lapset syövät kaiken ruuan, ja hän menee nälkäisenä nukkumaan.

”Täti sanoo aina, että olen hyödytön. En tuo tarpeeksi rahaa taloon, enkä tee mitään järkevää.”

Ystäväni alkoi etsiä työtä. Jotain, josta tienaisi riittävästi rahaa sekä tädille annettavaksi että säästettäväksi omiin opintoihin.

Puolituttu mies kertoi, että toisella puolella mannerta, Senegalin pääkaupungissa Dakarissa, oli tarjolla hotellitöitä. Palkka olisi 2 000 dollaria kuussa. Asuminen, ruuat ja lennot maksettaisiin. Hän saisi paikan heti.

”Ajattelin, että lähden sinne, enkä kerro kenellekään mitään.”

Ystävän silmissä on kyyneleitä. Iholla tuntuu kylmä tuuli, vaikka lämpöä on yli kolmekymmentä astetta. Mieleen nousee Lilja 4-ever -elokuvan kohtaus, jossa nuori tyttö juoksee kompastellen eteenpäin ja taustalla soi Rammsteinin Mein Herz Brennt.

Tyttö ei ole koskaan kuullut sellaisesta. Että nuorille, köyhille tytöille annetut lupaukset hienoista työpaikoista ulkomailla eivät aina pidä paikkaansa.

Että joskus käy niin, että luvattu työ hotellissa tai tarjoilijana onkin pakotettua seksiä kaikenlaisten miesten kanssa. Ja että sellaisesta tilanteesta on vaikea päästä pois.

Hänen silmänsä laajenevat. Minä mietin, olenko vainoharhainen. Olenko lukenut liikaa juttuja ihmiskaupasta ja katsonut liian monta kertaa Lilja 4-ever -elokuvan?

Mutta Dakarissa kukaan, edes huippukirurgi, ei saa 2 000 dollarin kuukausipalkkaa. Se, että sellaista maksettaisiin kouluttamattomalle sambialaiselle tytölle työstä, josta tällä ei ole mitään kokemusta, tuntuu erikoiselta.

Mutta jos hän oikeasti haluaa lähteä, lupaan ottaa selvää, onko koko hotellia olemassa.

Ei hän halua lähteä. Hän ajatteli koko asiaa vain, koska halusi pelastautua. Päästä pois kodista, jossa häntä haukutaan koko ajan. Hankkia rahaa. Päästä joskus opiskelemaan.

Päästä irti tunteesta, että vaikka hän miten yrittää, elämästä ei koskaan tule mitään.

Myöhemmin mielessä pyörivät kaikki ne asiat, joita ystävälle olisi saattanut tapahtua. Asiat, joita tapautuu lukemattomille afrikkalaisille tytöille lukemattomissa afrikkalaisissa ja eurooppalaisissa kaupungeissa.

Ystävän otsalle valuneet letitetyt hiukset ja ääni, jota hän yritti pidättää särkymästä. Urheus, jolla hän oli ponnistellut eteenpäin vanhempien kuolemasta saakka.

Se, että hän halusi vain pelastautua.