Vihreä on uusi musta

Johanna Sumuvuori yrittää elää vuoden ilman pikamuotia. Hän kirjoittaa ponnisteluistaan uuden blogimerkinnän joka tiistai.

Kymmenisen vuotta sitten olin nuori sosiologian opiskelija ja viljelin ahkerasti sanaa habitus. Vapaasti suomennettuna habitus tarkoittaa sitä ihmisen olemuksen kokonaisuutta, jonka perusteella muut voivat karkeasti päätellä, onko hän ekohippi, megapissis tai kenties Stockan koruosaston jakkuporvari.

Omaan habitukseeni on teini-iästä lähtien kuulunut vaihteleva valikoima mustia hameita, kantaaottavia t-paitoja, farkkuja, kirpputorilöytöjä, rintanappeja ja huiveja. Vaatteiden suhteen ekologinen kuluttaminen on ollut minulle suhteellisen helppoa, sillä en ole koskaan nauttinut niiden ostamisesta.

Poikaystävilläni on aina ollut enemmän vaatteita kuin itselläni. Kun viimeksi muutin tavaroitani, kantoavuksi pestattu miespuolinen ystävä ei meinannut uskoa silmiään nähdessään pari pientä laatikkoa, joihin koko garderobini mahtui.

Vaikka en pidä vaatteiden ostamisesta, en suhtaudu niihin välinpitämättömästi. Olen vain laiska seuraamaan viimeisimpiä villityksiä. Lisäksi inhoan kauppojen sovituskoppien halogeenilamppuja ja huonoa taustamusiikkia. Pukeutuminen on aina ollut minulle tärkeää, vaikka oman tyylin hakeminen onkin ollut loputonta korpivaellusta täynnä mokia ja harhateitä.

Olen pitkään etsinyt nimenomaan tyyliä sen sijaan, että olisin yrittänyt juosta muodin perässä. Arvostan vaatteen ulkonäköä, mutta myös sen alkuperää, kestävyyttä ja materiaalia. Pukeudun mielelläni siten, että en välillisesti riistä ympäristöä tai polje jonkun työoloja. Vaatteessa pitää myös tuntea olonsa kotoisaksi.

Ajatus tästä blogista sai alkunsa kirjoitettuani viime syksynä Vihreään Lankaan kolumnin, jossa pohdin yhä nopeammin vaihtuvan muodin ja ekologisen kuluttamisen vaikeaa yhtälöä. Olin lukenut Tamsin Blanchardin ekologista tyyliä ja kuluttamista käsittelevän kirjan Green Is the New Black, joka opastaa kuluttajia jättämään epäekologisen massamuodin ja löytämään kestävämmän ja vihreämmän tavan olla chic.

Yritän olla vuoden sortumatta halpaan pintamuotiin, mutta silti omalla tavalla tyylikäs ja trendikäs. En aio olla minkäänlaisessa ostolakossa, vaan pikemminkin ostaa harkiten. Etsin arjen kiireessä tyyliä ja sen luojia ilman, että omatunto vaikeroi vaatteen alkuperään tai tuotantotapaan liittyvistä epäkohdista. Annan itselleni luvan myös epäonnistua – ja kerron blogissa sitten siitäkin.