Pliis, Jumala

”Jos uskosi on vahva, Jumala on puolellasi vihollista vastaan. Jos joku haluaa sinulle pahaa, Jumala kääntää sen häntä kohti.”

Kirkkona toimiva koulun juhlasali on täynnä. Sähkökatko on jättänyt mikrofonit mykiksi, mutta papin ääni jylisee ihmismassan yli.

”Keskuudessamme on vihollinen. Jumala, pyydämme sinua tulemaan myrskynä karkottamaan sen.” Vilkuilemme toisiamme. Millaisesta vihollisesta on kyse? Välillä lauletaan ja taputetaan, lopuksi pappi kaataa ihmisiä kirkon edessä.

”Rukoilkaamme.” Näillä sanoilla alkaa jokainen kokous sambialaisessa tuotantoyhtiössä, jolle teen tällä hetkellä töitä. Ihmiset painavat päänsä ja joku pyytää siunausta kokoukselle, elokuvalle ja kuvausryhmälle.

Aamenen jälkeen puhutaan samoista asioista kuin missä tahansa elokuvatuotannossa: aikatauluista, kamerakalustosta, harjoituksista. Ennen lähtöä rukoillaan taas.

Koko täällä asumisen aikana olen tutustunut yhteen sambialaiseen, joka suhtautuu uskontoon avoimen epäilevästi. Muuten Jumala on läsnä kaikkialla. Ystävät kertovat Jumalan auttaneen siskon koulumaksuissa, hoitaneen äidin terveeksi tai antaneen taiteen tekemisen lahjan.

Jumala ohjaa päättömästi ajavia minibusseja, kadulla tomaatteja myyviä naisia ja valtiollisen televisioyhtiön lähetyksiä. Suurimmalla osalla sambialaisista on viikossa vain yksi vapaapäivä. Se vietetään kirkossa.

”Välillä meno on vähän ahdistavaa”, tunnusti ystäväni arasti. ”Jos et laula ja tanssi yhtä innokkaasti kuin muut, ihmiset epäilevät, että olet tehnyt jotain pahaa.”

Uskonto ei korostu vain Sambiassa. Kuvasin dokumenttielokuvaani malilaisia, Espanjassa kadulla asuvia siirtolaisia. He levittivät viisi kertaa päivässä pahvinpalan kadulle ja kumartuivat rukoilemaan.

Samalla kun Eurooppa maallistuu, uskontojen ote voimistuu lähes kaikkialla maailmassa. Eurooppalaisen agnostikon näkökulmasta se tuntuu kummalta. Luulen, että uskonnon merkitys korostuu osittain siksi, että täällä kaiken maallisen hauraus on jatkuvasti läsnä. Nuoret ihmiset kuolevat parannettaviin sairauksiin ja elämä on kamppailua selviytymisestä.

Samalla kirkkojen valta hirvittää. Ruandassa kirkot osallistuivat kansanmurhaan saarnaamalla propagandaa tutsien ”vihollisuudesta”. Myös täällä papin paasaaminen vihollisesta nostaa ihon kananlihalle.

Jo nyt kirkkojen kannat vaikuttavat kaikkialla yhteiskunnassa. Etelä-Afrikan arkkipiispaa Desmond Tutua lukuun ottamatta yksikään uskonnollinen vaikuttaja ei ole julkisesti puhunut seksuaalisten vähemmistöjen oikeuksista. Niistä vaietaan myös kaikkialla muualla. Maanosassa, jossa yksilöt ja yhteiskunnat hajoavat aidsin takia, kirkot eivät edelleenkään hyväksy kondomeja.

Tämän keskellä on ironista, että Afrikkaan tulee yhä lähetyssaarnaajia Euroopasta. Pienissä kylissä vieri viereen rakennetut kirkot kilpailevat ihmisten sieluista. Ristejä katsoessa toivoisi, että kirkot alkaisivat jossain vaiheessa kilpailla myös viholliskuvien rikkomisesta ja tehokkuudesta aidsin vastaisessa taistelussa.