Luonnollista

Kolumnistien keskusliitosta kävi käsky. Rykiköön verkkoon tahi paperille, jokainen kolumnisti kirjoittakoon Suomen suvesta, juhannuksesta, maaseudun puhtaan luonnon ihanuudesta, kesätapahtumista ja niin edelleen.

Viljeltäköön vanhoja loppusoinnillisia runoja, yleistaantumuksellista näin-on-aina-ollut-ja-pysykööt -puhetta, nostalgiaa ja turvallisuuden tunteita, suomalaiskansallisuutta.

Ylistettäköön etenkin luonnollista ja puhdasta kotimaista ruokaa. Tapettujen eläinten grillaamisesta, saunomisesta ja maaseudun luonnosta älköön kansalaisuuden menettämisen uhalla poikkinaista sanaa laitettako.

Luonnollinen olkoon taikasana, jolla kaikki pyhitetään. Maaseutu on luonnollinen, kaupunki epäluonnollinen – tai peräti luonnoton.

Kun neonvihreä citysmartti käy huvilalleen, on pelissä isoja tunteita. Toisaalta se kaikki on niin liikkistä. Satavuotias nariseva talo, jota metsän tuhat eri vihreää reunustaa. Neliöitä tuplasti verrattuna kivimuuriin, jossa majaan kaupungissa.

Lintuja sun muita öttiäisiä liikuksii joka puolella. Rakastan heitä. Miten joku voi syödä eläimen, joka tuntee kipua samalla lailla kuin itsekin?

Järven laiskasti loiskiva kimmel, taivaankaikkeus pilvilaivoineen. Voiko tätä sinisempää olla, voiko tätä valoisampaa olla? Tämä on ihmisen luonnollinen sija, eikös vain?

Mutta. Mitä oikeastaan tarkoittaa luonnollinen? Toisin kuin jotkut muut eläinlajit, ihminen tulee toimeen missä vaan maapallolla ja nykyään sen ulkopuolellakin. Ihmisen hyvä on monta, ja kaikki ne ovat erilaisia.

Luonto on loppupeleissä kaikki mitä on. Se ei ole hyvä, ei paha.

Siksi aina, kun joku käyttää sanaa luonnollinen, on syytä valpastua. Luonnollisuuspuhe on poliittista, sillä ajetaan jotain kantaa ja vastustetaan toisia.

Koska luonto on kaikki mitä on, luonnollisuuteen vetoaminen on tyhjä retorinen ele, jolla kuulijaa yritetään taivutella, sinuakin.