Terveisiä pahan valtakunnasta!

Palasin äskettäin kahden viikon matkalta Iraniin. Ensimmäisen matkaviikon aikana Niall Fergusonin hienon War of the World -kirjan lukemisesta ei tullut bussissa tai teehuoneessa mitään, koska aivot kävivät ylikellotettuina.

Maa oli kokemuksena niin voimakas.

Ferguson kuvaa kirjassaan, kuinka taloudellinen epävakaus, rappeutuvat imperiumit, psykopaattiset johtajat ja rasistinen väkivalta johtivat ihmiskunnan historian väkivaltaisimpaan vuosisataan.

Iran on uskonnollinen diktatuuri, joka sortaa kansalaisiaan yleisesti ja naisiaan erityisesti. Iran on maa, jonka presidentti on vaatinut kokonaisen valtion pyyhkimistä maailmankartalta.

Iranin mielestä Yhdysvallat on suuri saatana, ja maa tarkoittaa sitä hieman toisin kuin minä ja minun kaverini.

Iran on Kiinan jälkeen maailman johtava kuolemantuomioiden täytäntöönpanija. Aviorikoksesta Iranissa voidaan tuomita kuolemaan kivittämällä. Ensimmäisen kiven heittää tuomari.

Tämä ei kuitenkaan ollut se Iran, johon minä tutustuin.

Minä tutustuin maahan, jossa asuu Jumalaa ja sokeria rakastavia ihmisiä, jotka juovat litroittain teetä, miettivät mitä maailma heistä ajattelee, katsovat innolla jenkkileffoja, ovat tyrmäävän ystävällisiä, eivätkä ole vielä keksineet ironiaa tai sarkasmia.

Liikennettä lukuun ottamatta olen pelännyt enemmän Ruotsissa.

Iranissa asuu koko Lähi-idän nuorin ja koulutetuin väestö. Iranilaiset naiset olivat hallinnon pyrkimyksistä huolimatta itsenäisiä ja vahvoja.

Silti Iranin kaupungeissa on alistuttu odottamaan tulevaa.

Iran on taloudellisesti epävakaa, ainakin kaupunkilaisväestönsä kannatuksen menettänyt diktatuuri, jolla on psykopaattiset johtajat ja väkivaltaiset tavat. Ihmiset odottavat, että väkivalta purskahtaa: joko sisältäpäin, tai tuontitavarana.

Kun jopa 40 prosenttia maailman öljystä kulkee viereisen Hormuzin salmen läpi, on odotettavissa, että sotkuun sekaantuu joku muukin.

Alirezan, Hassanin, Lindan, Alin, Keyhanin ja kaikkien muiden puolesta pelottaa.