Poliisista, päivää

Sunnuntaikävelyltä palatessa odottaa ikävä yllätys. Villilehmien kansoittamassa metsässä Lusakan ulkopuolella on hiippaillut joku.

Se joku on rikkonut takaikkunan lukon ja tunkeutunut autoon. Laukusta on viety puhelin ja rahaa, takakontista pora.

Hiljainen metsä tuntuu painostavalta. Kotimatkalla vilkuilemme tien vieressä kulkevia ihmisiä. Puhuuko joku puhelimeeni? Kantaako joku poraamme?

Sambialaiset ystävät kertovat, että teleoperaattori pystyy jäljittämään varastetun puhelimen sarjanumeron perusteella. Käytäntö on niin tehokas, että aikaansa seuraavat varkaat vievät nykyään vain rahat, mutta heittävät puhelimet pois.

Päätän yrittää jäljitystä. Ensin on mentävä poliisille.

Sinisessä työmaaparakissa istuu kaksi naista ja yksi mies. Keittolevyllä porisee maissipuurokattila, poliisit lukevat lehteä.

Selitän tilanteen. Poliisi kysyy sarjanumeroa. Minulla ei ole sitä. Poliisi käskee pyytämään teleoperaattoria selvittämään sarjanumeron puhelinnumeroni perusteella. Ennen sitä ei voi tehdä mitään.

Teleoperaattori Celtel näkyy Lusakassa kaikkialla. Taloja on maalattu yrityksen mainosväreillä, yrityksellä on oma tv-ohjelma ja hyväntekeväisyysprojekteja, ja sen listauduttua Lusakan pörssiin osakkeiden arvo on noussut moninkertaiseksi.

Marssin tarkasti vartioituun pääkonttoriin ja kerron tilanteen. Vastaanottovirkailija pudistaa päätään. He eivät voi tehdä mitään ennen kuin saavat etsintävaltuudet poliisilta.

Sanon, että poliisi sanoo ettei voi antaa valtuuksia ennen kuin saan sarjanumeron operaattorilta. Virkailija kohauttaa hartioitaan.

Kahden päivän kuluttua saan sarjanumeron kaupasta, josta puhelin on ostettu. Palaan poliisiasemalle.

Parakin perällä, koirankopin kokoisessa tilassa, istuu siististi pukeutunut mies telkien takana. Hän syö vaimonsa tuomaa maissipuuroa ja tuijottaa seinää. Poliisit kertovat vitsejä.

Annan sarjanumeron ja pyydän, että poliisi aloittaisi etsinnän. Poliisi haukottelee. ”Meillä ei ole rahaa liikkumiseen.” ”Kuinka paljon?” Poliisi haukottelee uudestaan.

”Täytyy mennä moneen paikkaan. Jos käytämme takseja...” Hermostun. ”Miten niin takseja? Täällä kaikki kulkevat minibusseilla.”

Poliisit neuvottelevat. ”Hyvä on”, sanoo toinen. ”Anna sen verran kuin kuin sinulla on.”  Hermostun lisää. Vaadin poliiseja ilmoittamaan summan, jonka he normaalisti pyytävät.

Lopulta poliisi sanoo korvaukseksi kymmenen euroa. Pyydän kuitin. Poliisi pudistaa päätään. Kuitteja voi kirjoittaa vain yksi henkilö. Hän ei ole paikalla. Sovimme, että tulen seuraavana päivänä uudestaan.

Palaan parakkiin sovittuna ajankohtana. Asiaa hoitava poliisi ei ole paikalla, ei myöskään ihminen, joka voi kirjoittaa kuitin. Päivystävä poliisi ei tiedä tapauksesta mitään.

Pyydän häntä etsimään tekemäni rikosilmoituksen. Hän pudistaa päätään. ”Tule myöhemmin takaisin.” Nyökkään. Tulenhan minä.