Politiikka takaisin kouluihin!

Turha valittaa äänestysprosenteista, jos koulu opettaa, että puolueet ovat pahoja.

Nuoret kuntavaaliehdokkaat istuvat rivissä koulun juhlasalin näyttämöllä ja raapustavat nimiään keskeltä taitetuille paperilapuille. Joku keksii panna lappuun oman ehdokasnumeronsa, ja sitten kaikki lisäävät sen lappuihinsa. Yleisöstä lähtevä melu melkein ylittää kipukynnyksen.

”Kunnanvaltuusto päättää suuresta osasta teille tärkeitä asioita, vaikka siitä, mitä cd-levyjä kirjastoon tilataan”, yhteiskuntaopin lehtori Pekka Niemi sanoo mikrofoniin ja saa mekkalan hiljenemään supinaksi.

Helsinkiläisessä Alppilan lukiossa on alkamassa kunnallisvaalipaneeli – toinen lukion 50-vuotisessa historiassa.

Kokoomuksen, vihreiden, demarien, vasemmistoliiton, keskustan ja kristillisdemokraattien nuorisojärjestöt on päästetty valloilleen paikassa, joka on pysynyt puhtaana puoluepolitiikasta 1970-luvun lopulta asti. Pitkän poissaolon jälkeen politiikka on tulossa takaisin kouluihin.

Tähän asti nuoret ovat kouluissa oppineet, että politiikka on vain likaista peliä. Ei ihme, ettei äänestäminen kiinnosta.

”Toi punapaitainen näyttää ihan vasemmistoliittolaiselta”, kuuluu yleisöstä.

Arvaus osuu oikeaan. Tuolilla röhnöttävä vasemmistoliiton Jaakko Vasankari aloittaa panelistien esittelykierroksen. Hän ilmoittaa olevansa liberaali-punavihreä-kasvisyöjä-puunhalaaja-hippi-aseista-

kieltäytyjä ja suvaitsevansa kaikkea paitsi natseja.

Keltaiseen teepaitaan ja mustaan huppariin pukeutunut vihreiden Erkki Perälä nappaa mikrofonin. Hän puhuu vaaliteemoistaan, kuten joukkoliikenteestä, ja kertoo olevansa työharjoittelussa oikeusministeriössä.

”Piti käydä vaihtamassa vaatteet ennen tänne tuloa, jotten näyttäisi kokoomusnuorelta.”

Oppilaat katselevat toisiaan suu auki. Muutama vuosikymmen sitten vitsi olisi ehkä ymmärretty paremmin.

1970-luku oli Suomessa voimakkaan poliittisen osallistumisen vuosikymmen. Kouluneuvostovaalien myötä puoluepoliittiset laineet löivät korkealle myös kouluissa. Kouluneuvostojen hyvä tarkoitus oli lisätä kouludemokratiaa ja nuorten osallistumista päätöksentekoon, mutta käytännössä niistä tuli taistelukenttiä, joilla puolueet kamppailivat nuorten sieluista. Oikealla vai vasemmalla – jokaisen teinin oli valittava puolensa.

”Meidän koulussamme 1970-luvun puolivälissä oli ainakin Sdp:n, kommunistien ja kokoomuksen ehdokkaita ja puolueiden nuorisojärjestöjen painattamia julisteita. Näkyvimpiä olivat kokoomuslaiset, joiden tunnuksena oli keltainen hymynaama, jonka yhteydessä oli teksti: ’Ole yksilö, ole porvari’. Se huvitti minua suuresti. Miten voi olla yksilö, jos kaikilla on samanlainen ympyränaama?” eräs koulunsa Tampereella 1970-luvulla käynyt muistelee.

”Tein vaalityötä jakamalla koulussa erään demaripojan ilmoituksia, koska hän oli isosiskon poikakaveri. Kävi ilmi, että se ei ollut viisasta, koska vasemmistolaisia kiusattiin koulussa. Kokoomuslaisia pidettiin sen sijaan jotenkin neutraalina puolueena, samaan tapaan kun vihreitä nykyään”, hän jatkaa.

Koulun muuttuminen politikoinnin pesäksi ahdisti etenkin opettajia, jotka kokivat, että kouluneuvostoilla ja niissä hääräävillä puolueiden pikku sotureilla oli kykyihinsä nähden liikaa valtaa.

Niinpä opettajat huokaisivat helpotuksesta, kun äärivasemmiston kannatus alkoi vuosikymmenen lopulla hiipua ja koulujen sähköinen poliittinen ilmapiiri laantui. Ei koskaan enää, monet sanoivat.

Tässä sitä nyt kuitenkin taas ollaan. Kristillisdemokraattien ehdokas Ilkka Riihimäki tarraa mikrofoniin ja aloittaa lukiolaisten liehittelyn.

”Jos äänestätte mua, saatte parempia palveluja opiskelijoille.”

Yleisö hörähtää nauruun.

Vaalipaneelin juontaja, Alppilan lukion oppilaskunnan puheenjohtaja Essi Leppänen haluaa tietää, mitä panelistit tekisivät valtuutettuina sille, että kouluruoka loppuu usein kesken.

Ilkka Riihimäki kaivaa joka poliitikolle tarpeellisesta turvallisten vastausten laarista yhden.

”Asiaa on selvitettävä”, hän sanoo.

Demarien edustaja Satu Laine sanoo olevansa järkyttynyt siitä, että ruoka voi loppua koulusta kesken.

”Ei sellaista saa tapahtua. Tätä viestiä täytyy saada eteenpäin”, hän sanoo ja katsoo tiiviisti yleisöön.

Juhlasalin parvella käy kuhina. Tasaisesta äänimassasta on vaikea erottaa, ovatko reaktiot panelistien puheisiin ärsyyntyneitä, huvittuneita vai kannustavia.

1980-luvulle tultaessa politiikka oli siivottu kouluista täysin, eikä vain kouluneuvostojen lakkautuksen muodossa, vaan myös opetussisällöistä.

Vastareaktiona ylipolitisoitumiselle toisenlaiset aktivismin muodot nostivat päätään. Poliittisten paitojen tilalle tulivat Jeesus- ja Luontoliitto-paidat, ja koulun luontokerholaiset alkoivat retkeillä Koijärvellä.

”Kun menin opiskelemaan valtiotieteelliseen 1982, yhteiskunnallisen toiminnan korkein muoto oli puoluepolitiikan vastustaminen”, Helsingin valtiotieteellisessä 1980-luvulla opiskellut kertoo.

Peruskouluissa rehtorit suhtautuivat 1980-luvulla – ja monet suhtautuvat edelleen – puoluepolitiikkaan kuin ruttoon, sen sijaan muut osallistumis- ja vaikutuskanavat saivat tilaa.

”En muista, että meidän koulussa olisi ikinä käynyt poliitikkoa tai ketään kertomassa, mitä asioita mikäkin puolue ajaa. Kansalaisjärjestöjen edustajia sen sijaan lappasi. Muistan erityisesti Animalian vierailun ja kamalat kuvat eläinkokeissa käytetyistä hiiristä ja koirista. Sen jälkeen kukaan meidän luokan tytöistä ei enää käyttänyt L’Orealin hiuslakkaa”, peruskoulunsa 1980-luvulla käynyt nainen muistelee.

”Äänestämisen tärkeyttä koulussa jankattiin, mutta ei oikein käynyt selväksi miksi, koska opettajien puheista kuulsi, että politiikka on likaista peliä ja jokainen ajaa vain omaa etuaan.”

Vaikka suomalaisnuoret ovat korkeasti koulutettuja, yhä useampi nuori jättää vaalit väliin. Nuorten ikäluokkien äänestysaktiivisuus on ensi kertaa äänestäviä lukuun ottamatta 10–15 prosenttiyksikköä alhaisempi kuin muiden ikäryhmien.

Nuorisoasiain neuvottelukunnan arvion mukaan vuoden 2004 kunnallisvaaleissa 18–24-vuotiaista äänesti noin 41 prosenttia ja alle 30-vuotiaista noin 46 prosenttia. Vaalien yleinen äänestysprosentti oli 58,7.

Lukuisat nuorisotutkimukset kertovat, että nuoret ovat menettäneet uskonsa edustukselliseen demokratiaan ja perinteiseen politiikkaan.

Valtiovalta on yrittänyt puuttua epätoivottuun kehitykseen hattutempuilla.

On ollut kansalaisvaikuttamisen politiikkaohjelmaa, hassuja vaalipipoja ja tuopinalusia. Viimeisimpänä yrityksenä vastata demokratian kriisiin on äänioikeusikärajan laskeminen 16 vuoteen kunnallisvaaleissa, mitä valtio paraikaa selvittää. Seurakunnat ovat sen jo tehneet.

Sekä kuntaministeri Mari Kiviniemi että oikeusministeri Tuija Brax kannattavat ikärajan laskua, koska heidän mielestään se lisää äänestysvilkkautta ja nuorten kiinnostusta kuntien asioihin.

Koulujen kolme vuosikymmentä jatkuneella ”asennekasvatuksella” on ollut varmasti osansa siinä, että äänestäminen ei tunnu nuorista mielekkäältä.

Suomen nuorisovaltuustojen liiton Nuvan viime vuonna antaman lausunnon mukaan puolueilla on edelleenkin vaikea päästä kouluihin esittäytymään ja yhteiskuntaopintunnilla puolueiden käsittely jää vähäiseksi – jos sitä on ollenkaan.

Nuvan mielestä puolueiden välisten erojen selvittely jää nykyään liikaa nuorten omille harteille, mikä vähentää kiinnostusta äänestää. Puoluepolitiikan pelkoa ei tule siirtää nuoriin.

”Emme koe, että koulujen pitäisi olla 1970-luvun tavoin puoluepoliittista taistelutannerta, mutta etenkin vaalien alla kouluissa pitäisi järjestää yhä enemmän tilaisuuksia paitsi puolueille kertomaan itsestään niin myös nuorille tutustumaan niihin tahoihin, jotka tällä hetkellä johtavat suomalaista yhteiskuntaa”, Nuva sanoo lausunnossaan valtioneuvoston lapsi- ja nuorisopoliittisesta kehittämisohjelmasta.

Yleisön joukosta nousee käsi. Pieni tummahiuksinen tyttö arvelee, että kouluruoka loppuu, koska palveluntarjoajat on kilpailutettu, ja haluaa tietää, miten ehdokkaat suhtautuvat kilpailuttamiseen.

Kokoomuksen Zarmina Razai aloittaa pitkän monologin, jonka aikana hän ehtii unohtaa, mitä oli sanomassa. Oppilaat pyörivät tuoleillaan, ja Razain hento ääni peittyy yleiseen kohinaan.

Vasemmistoliiton Jaakko Vasankari sanoo olevansa ”vittuuntunut” kaiken kilpailuttamiseen.

”Jotkut teistä tosin varmaan haluaisivat kilpailuttaa teidän opettajat”, hän veistelee.

Erkki Perälä yhtyy kilpailuttamiskriittiseen koulukuntaan, kun taas keskustan Kristiina Ruuskasen mukaan se lisää vaihtoehtoja, mikä on hyvä.

Näin siis puoluepolitiikka tuli myös Alppilan lukioon, ja siellä se saa myös pysyä, ihan valtiovallan luvalla. Oikeus- ja opetusministeriöiden yhteishankkeena kouluissa aletaan nyt lisätä politiikka- ja demokratiakasvatusta, ja syy on vanha tuttu: äänestysaktiivisuuden nostaminen. Koulujen täytyy avata ovensa poliittiselle keskustelulle yli kaikkien rajojen, nuorisoministeri Stefan Wallin sanoi viime toukokuussa.

Alppilan lukion yhteiskuntaopin lehtorin Pekka Niemen mielestä yhteiskunnan tapahtumien pitää näkyä koulun sisällä. Hän näkee koulujen vaalipaneeleissa vain hyvää.

”Kun kerran poliittiset nuorisojärjestöt tarjoavat tällaisen mahdollisuuden, totta kai me käytämme sen. Paneeli tuo oppilaille tietoa politiikasta, yhteiskunnasta ja siitä, että ihmiset voivat aktiivisesti vaikuttaa asioihin”, Niemi sanoo.

Niemi ei pelkää politiikan tuomista takaisin kouluihin kolmen vuosikymmenen jälkeen.

”Silloin 1970-luvulla ristiriidat oikeiston ja vasemmiston välillä olivat niin suuret ja koko yhteiskunnallinen tilanne oli erilainen. Nyt puoluepolitiikka on terveemmällä pohjalla.”

Hän voisi hyväksyä myös oppilaskuntien puoluepolitisoitumisen.

”En näe sitä huonona asiana, mutten halua lähteä sitä varsinaisesti edistämäänkään. Jos se lähtee oppilaskunnasta itsestään, niin miksei. Nyt on pienempi riski, että homma menee överiksi.”

On panelistien loppupuheenvuorojen aika. Yleisöstä lähtevä ääni kipuaa taas korkeuksiin. Keskustan Ruuskanen kehottaa kaikkia jo 18 vuotta täyttäneitä äänestämään tai eläkeläiset äänestävät heidän puolestaan.

Vasemmistoliiton Vasankari muistuttaa vielä kannattavansa ilmaista joukkoliikennettä.

”Vittu toi on utopistista”, kuuluu yleisöstä.