Kusti polkee, Itella kulkee

Muutama kuukausi sitten asioin postissa. Palvelu oli sujuvaa, mutta hoidettuani asian, minulle lyötiin käteen Katso-lehden värikäs mainos. Postissa! 1970-luvulla sellaisesta olisi tullut eduskuntakysely, ja hallitus olisi ollut vaarassa.

Aloin miettiä postin pitkää alamäkeä.

Lapsuuteni hellittyihin muistoihin kuuluvat käynnit Sisätön postikonttorissa. Isäni kotikylässä oli samassa puutalossa isotätini pitämän pienen kaupan kanssa postikonttori, jota hoiti isäni serkku. Postikonttori oli pieni, ja siellä tuoksui leimasinmuste ja kirjepaperi. Laatikkokantoa ei maalla tunnettu, vaan tiskin takana oli hyllykkö, jossa kullakin talolla oli oma lokeronsa. Postinsa sai pyytämällä virkailijalta. Samalla hoituivat kuulumiset muiden kyläläisten kanssa. Vaatimattomuudestaan huolimatta Sisätön posti oli osa suurta konttorien verkkoa, joka yhdisti 200 asukkaan ikaalilaisen kylän valtakuntaan ja sivistykseen. Tätä korosti oranssi valaistu postikonttorin kyltti, yksi kylän harvoista julkisista valoista.

Sisätön postikonttorin valo sammui lopullisesti keväällä 1990. Konttori meni ensimmäisissä lakkautusten aalloissa – niitä on myöhemmin seurannut vielä monta, sillä tätä nykyä postilla on enää alle 300 omaa toimipaikkaa ja noin 1 100 asiamiespostia. Enimmillään konttoreita on ollut vuonna 1970 kaikkiaan 4 716 kappaletta.

Suomen postilla on yli 350 vuoden perinteet. Viimeisten 20 vuoden aikana ihan kaikki on kuitenkin menetetty. Valtakuntaa yhdistävästä – suorastaan luovasta – julkisesta viranomaisesta ja palvelusta on tullut räikeää bisnestä, jossa kansalaista voidaan kiusata roskalehden mainoksella tavallisen postimerkkiostoksen kylkiäisenä.

Mutta kieltämättä kauppiasmoraali on onnistuttu istuttamaan postin työntekijöihinkin. ”Pistetäänkö samalla postimerkit noihin”, kysyi virkailija kun toisella kertaa olin ostamassa kirjekuoria – ja onnistui myymään minulle 10 merkkiä, joita en tajunnut tarvitsevani.

Mikäs siinä merkkejä ostellessa, jos palvelut muuten pelaisivat. Mutta yhä useammin kuulee valitusta, että postiin ei voi enää lainkaan luottaa. Tärkeät kirjeet on paras pistää pikana, vaikka aikaa olisi parikin päivää, koska se on ainoa tapa taata että lähetys on ajoissa perillä.

Eikä sekään aina auta. Pikakirje voi olla jopa hitaampi kuin tavallinen posti. Kaksi vuotta sitten lähetin pikakirjeen isälleni – sen kulkua pystyi seuraamaan netissä. Kirje etenikin sutjakasti Tampereelle, mutta juuttui sitten lähes vuorokaudeksi Tampereen pääpostiin, josta sitä ei millään tunnuttu saavan 200 metrin päähän vanhempieni kotiin.

Viimeinen osoitus postin rappiosta on firman nimen vaihdos Itellaksi. Posti haluaa liittyä utuisten pörssiyritysten pilveen, jossa kukaan ei enää tiedä mitä firmat tekevät, vaan niiden arvo liittyy yksinomaan kuplatalouden yleiseen pyörteilyyn. Mitäänmerkitsemätön Itella-nimi liittyy varmaan samaan ajatukseen – kun kukaan ei voi yhdistää firmaa vanhanaikaiseen palvelualaan, yhtiön johto voi rauhassa patsastella kansainvälisen talouselämän eliitin joukossa.

Minulle Itellasta tulee mieleen vain jo 1970-luvulta tuttu Risella-riisin mainosrenkutus.

”Itella, Itella, Suomen suosituin monipuolinen tieto- ja materiaalivirtojen hallinnan palveluja tarjoava kansainvälinen yritys.”

Nyt ei jokin oikein enää rimmaa.