Rauhanturvaajat

Estääkö näiden tutkijoiden työ kiihtyvien luonnonvarakiistojen kärjistymisen ympäristökonflikteiksi? Suomen monipuolisinta luonnonvaratutkimusta tehdään nyt Joensuussa.

1. Visioiden kartoittaja

Näin voi päätellä ympäristöpolitiikan professori Rauno Sairisen viime vuoden lopussa tekemästä selvityksestä, jota käytetään keväällä valmistuvan kansallisen luonnonvarastrategian valmistelussa.

”Niin sanottu biotalous taitaa vielä olla niin uusi asia, että vaikka esimerkiksi metsäsektorin toimijat myöntävät, että kriisissä ollaan ja uutta pitäisi kehittää, ei ole mitään yleistä ymmärrystä, mitä uudet toimijat voisivat olla”, Sairinen sanoo.

Hänen mukaansa perinteiset rintamalinjat esimerkiksi metsä- tai kaivosalan ja luonnonsuojelujärjestöjen välillä ovat joka tapauksessa muuttumassa. Uudet, moninaistuvat luonnonvarojen käyttömuodot vaativat myös uudenlaista luonnonvarapolitiikkaa.

”Kun erilaisten toimijoiden määrä kasvaa, ei enää riitä, että lasketaan, kuinka monta euroa vaikka kaivostoiminnasta tulee palkkatuloa yksittäiselle kaivostyöläiselle, vaan pitää katsoa laajempaa kokonaisuutta.”

Mutta ennen kuin voidaan suunnitella tulevaisuuden kokonaisuuksia, pitäisi päästä yksimielisyyteen nykyisestä tilanteesta.

”Eri tahojen käsitykset ovat aika kaukana toisistaan sen suhteen, missä jamassa biodiversiteetin suojelu Suomessa on tällä hetkellä. Monien vaikuttaja-asiantuntijoiden mielestä tilanne on hyvä. Toiset taas pitävät sitä jo nyt todella ongelmallisena. Toinen suuri kiista koskee sitä, millä ehdoin uusiutuvien luonnonvarojen käyttöä voidaan tehostaa.”

Sairinen johtaa Joensuun yliopiston hallinoimaa Metsä, ympäristö ja yhteiskunta -osaamiskeskittymää, johon osallistuu oppiaineita neljästä eri tiedekunnasta. Hänen oma tutkimussuuntautumisensa hahmottui 1980-luvun alussa.

”Ajauduin opintojeni alussa Ilmo Massan proseminaariin, ja sitä kautta tajusin että ympäristöpolitiikka on juuri minun tutkimusalani”, Sairinen sanoo.

2. Omistusoikeuden ravistaja

Naapurilla ei Suomessa ole juuri sanomista talousmetsän hakkaamiseen. Maanomistaja on perinteisesti saanut käyttää alueensa luonnonvaroja lähes miten haluaa.

”On näköpiirissä, tosin aika kaukana, että metsän hakkaaminen voikin kuulua naapurille. Siis samalla tavalla, kuin jonkin laitoksen tai rakennuksen rakentaminenkin kuuluu”, sanoo Ympäristöoikeuden professori Tapio Määttä Joensuun yliopistosta. Hänen mukaansa luonnonvaroja koskeva sääntely on liian erillään muusta ympäristölainsäädännöstä.

”Hyvä esimerkki on kaivoslaki, joka on lähtökohdiltaan elinkeinoelämän toimintaa edistävä laki. Metsälaki oli aiemmin samanlainen, mutta nykyisin siinä yhdistetään käyttö ja suojelu biodiversiteettiajattelun kautta.”

Määtän väitöskirja maanomistusoikeudesta tarkastettiin 1999. Tuolloin esillä olivat muun muassa rantojensuojeluohjelma ja Natura 2000-ohjelma. Sen jälkeen omistusoikeuskysymykset jäivät julkisuudessa vähemmälle huomiolle.

”Mutta nyt luonnonvaratematiikka nostaa kysymykset luonnon eri osien omistamisesta uudella tavalla pinnalle.”

Määttä koordinoi Suomen akatemian rahoittamaa Ympäristö ja oikeus -tutkimusohjelmaa, jossa työskentelee 45 tutkijaa eri puolilta Suomea.

Määtän avopuoliso on entinen ympäristöministeri ja nykyinen europarlamentaarikko Sirpa Pietikäinen (kok).

”Sirpan ministeriaikana keskustelemamme asiat vaikuttivat olennaisesti siihen, että suuntauduin oikeustieteissä ympäristöoikeuteen. Rantojensuojeluohjelma ja Natura-ohjelma olivat pinnalla ja tietysti myös meillä kotona agendalla.”

3. Totuuksien tuulettaja

Suomessa suurimmat metsäteollisuusyritykset saattavat vielä pitkään määrätä siitä, miten luonnonvaroja käytetään. Näin tapahtuu ainakin, jos ne pysyvät suhteellisen suurina ja vaikutusvaltaisina. Tätä mieltä on ympäristöpolitiikan tutkija Jakob Donner-Amnell Joensuun yliopistosta. Arvio perustuu metsäteollisuuden pitkäaikaiseen asemaan suomalaisen teollisuuden tukijalkana.

”Metsäpuolella on edelleen paljon rakenteita, jotka suosivat suuria toimijoita. Ja suuret toimijat ovat myös uudessa biotaloudessa aika vahvoja, vaikkei se kokonaan niiden ehdoilla syntyisikään”, Donner-Amnell sanoo.

Esimerkiksi useimmissa bioenergiahankkeissa tavoitellaan alusta asti suuren mittakaavan tuotantoa, koska investoinnit ovat niin kalliita. Tämä taas vaikuttaa siihen, missä vaiheessa uudet ideat siirretään laboratorioista teollisuuden koekäyttöön.

Donner-Amnell tekee parhaillaan ympäristöpolitiikan väitöskirjaansa Joensuun yliopistossa. Hän on entinen kansalaistoimija ja on seurannut metsäsektoria ja kirjoittanut sen toiminnasta 1980-luvulta alkaen. Opiskelemaan hän ryhtyi kolmikymppisenä.

Donner-Amnell pitää visioita uudesta biotaloudesta optimistisina.

”Biotalouden käsite on vielä aika epämääräinen. Minua häiritsee siinä myös normatiivisuus, ikään kuin se bio olisi itsessään ratkaisu. Lisäksi tietty hurmoshenkisyys voi estää keskustelua siitä, mitkä painotukset ovat oikeasti hyviä ja järkeviä. Kaikki bio ei välttämättä ole kovin ekologista.”

Toinen syvään juurtunut käsitys on, että siirtyminen teollisesta yhteiskunnasta niin sanottuun jälkiteolliseen yhteiskuntaan olisi aina ympäristön kannalta myönteistä. Esimerkiksi erämatkailu tarkoittaa kuitenkin sitä, että ihmiset ajavat hyvinkin pitkiä matkoja päästäkseen luonnon helmaan.

”Ei jokainen syrjäkylä Suomessa voi rakentaa tulevaisuuttaan sen varaan, että ihmiset tulevat kaukaa omalla autollaan sinne nauttimaan heidän palveluistaan ja metsistään. Ei ole mitään Saariselkä-rataa, joka kiertäisi Lapin hiihtokeskuksia. Mutta ei kai sekään ole mahdoton visio.”

4. Paikallisen metsäpolitiikan puolustaja

Metsäteollisuuden ylivalta puunkäytössä ja -hankinnassa saattaa murtua, jos suunnitelmat paikallisesta ja hajautetusta energiantuotannosta ja uudenlaisista puusta jalostetuista tuotteista toteutuvat.

Ympäristöpolitiikan tutkija Taru Peltola Suomen ympäristökeskuksesta tutki väitöskirjassaan hajautettua energiantuotantoa.

”Pienimuotoinen puuenergian käyttö on paikallista ja lähtenyt liikkeelle siitä, että maanomistajien ja yrittäjien poppoot ovat alkaneet kehittää sitä jonkin pienen taajaman kaukolämpölaitokseen. 1990-luvun alussa Suomessa oli kolme tällaista pioneeria. Nyt heitä on yli kolmesataa ilman, että valtio olisi laittanut siihen suoraan paljon rahaa”, hänsanoo.

Peltola tietää tapauksia, joissa metsänomistajat ovat astuneet isompien varpaille: maanomistajat ovat myyneet puitaan mieluummin paikalliselle lämpölaitokselle kuin metsäteollisuudelle, koska he ovat saaneet puustaan siten paremman hinnan. Näin voi käydä yhä useammin, jos visiot paikallisista metsäbiojalostamoista toteutuvat. Paikallisuus voi myös monipuolistaa luonnonvarakeskustelua.

”On keskitytty määrään, eli siihen, riittävätkö resurssit tehtaille. Muuta yhteiskuntaa ei ole aina nähty siinä mielessä, että voidaan kysyä, kenelle luonnonvarat riittävät, keneltä käytetyt luonnonvarat ovat pois ja kenen elämään ne vaikuttavat?”

Taru Peltola on kotoisin Ilomantsista. Hän kertoo olleensa aina kiinnostunut luonnosta. Peltolan ollessa lukiossa Ilomantsissa riideltiin vanhojen metsien suojelusta, mikä sai Peltolan kiinnostumaan metsien käytöstä myös yhteiskunnallisesti.