Koska Afrikka voi juhlia?

Viikko sitten maanantaina, 25. toukokuuta, vietettiin Afrikan vapauden päivää. Silloin juhlistetaan vuonna 1963 allekirjoitettua, Afrikan unionin syntyprosessin käynnistänyttä sopimusta. Toiveet olivat suuria: unionin piti vauhdittaa kehitystä, joka parantaisi ihmisten elämän laatua.

Afrikkalaiset lehdet julkaisivat juhlan kunniaksi kirjoituksia, joissa pohdittiin maanosan tilaa. Kuinka kauan kestää, ennen kuin arikkalaisilla on syytä uskoa parempaan tulevaisuuteen?

Tapahtuuko se koskaan?

Mietin samaa kysymystä Botswanan savannien keskellä, autossa matkalla Sambiasta Etelä-Afrikkaan. Botswanassa sen ajatteleminen oli lohdullista. Sen jälkeen kun maa vuonna 1966 itsenäistyi, maasta sieltä löytyi runsaita timanttiesiintymiä.

Botswanan koulutus ja terveydenhuolto ovat parempia kuin lähes missään muualla Afrikassa. Pääkaupungissa Gaboronessa voi nähdä vilauksen siitä miltä myös muissa Afrikan maissa voisi joskus näyttää: koulusta palaavia lapsia siisteillä, puiden reunustamilla jalkakäytävillä.

Mutta Botswanassa on alle kaksi miljoonaa asukasta. Ja rajojen pohjoispuolella leviää maanosa, johon kuuluu väkivallan kierteessä kamppaileva Kongo, korruptoitunut Nigeria ja uppoava Somalia. Ja Sambian kaltaiset rauhalliset, luonnonvaroiltaan rikkaat maat, joissa vähäinenkin kehitys tapahtuu kiduttavan hitaasti.

Kiinnostuin Arikasta lapsena nähtyäni televisiosta dokumentin Etiopian nälänhädästä. Sen jälkeen suuri toiveeni on ollut, että Afrikka pääsisi kehitykseen kiinni. Taustalla on ajatus, että elämme samassa maailmassa. Ja että maailma ei ole hyvä, jos yksi maanosa kamppailee jatkuvasti pahenevien inhimillisten ongelmien kanssa.

Kun kaksi vuotta sitten muutimme Sambiaan, sitä ja naapurimaita pyyhki hauras toivon aalto. Taustalla oli köyhimpien maiden velkojen anteeksianto ja maailman raaka-ainebuumi, joka toi Afrikan maihin enemmän työpaikkoja kuin kehitysapu koskaan.

Eteläisen Afrikan talous kasvoi, ja YK:n vuosituhattavoitteiden saavuttamiseen suhtauduttiin toiveikkaasti. Talouskriisi romutti toivon suljetuiksi kaivoksiksi, työttömien mielenosoituksiksi ja lapsiksi, jotka joutuvat rahan puutteessa lopettamaan koulun.

Minulla oli ystävä, jonka elämä oli lapsesta asti raskasta. Aina kun hän alkoi saada elämästä otetta, tapahtui jotain pahaa. Afrikan seuraaminen tuntuu usein samalta kuin hänen elämänsä katsominen vierestä, ilman että voi tehdä mitään.

Silti, Afrikka yllättää aina. Lohduttomien uutisten takaa löytyy hyvin erilaisia maita, joissa ihmisten tahto kehittää ympäristöään tekee hiljaiseksi.

On Zimbabwe, jossa paremman huomisen odotus on suurempi kuin yksikään maasta kerrottu uutinen.

On kansanmurhasta toipuva Ruanda, joka pyrkii irti kehitysavusta.

On sambialaiset nuoret, jotka kritisoivat johtajiaan terävämmin kuin kukaan muu, ja päättävät tehdä asiat toisin.

On pienet muutoksen virrat, jotka soljuvat riippumatta siitä, mitä kukaan ulkopuolinen niistä ajattelee.