Järjestöjen valta

Suomessa on kunniakas sosiaali- ja terveysalan puolivaltiollinen järjestökenttä, joka on ollut keskeinen keksijä ja toteuttaja mitä moninaisimmissa palveluissa.

Viitisentoista vuotta on kenttä ollut myllerryksessä. Kilpailulainsäädäntö on pakottanut järjestöt ulkoistamaan niitä toimintojaan, jotka muistuttavat liikaa yritystoimintaa. Viimeisin julkinen keskustelu on käyty Mannerheimin lastensuojeluliiton lastenhoitajavälityksestä.

Osallistuin AIDS-tukikeskuksia pyörittävän HIV-säätiön hallituksen puheenjohtajana järjestöjohdolle suunnattuun tilaisuuteen, jossa tärkein rahoittajamme Raha-automaattiyhdistys RAY kertoi tulevista linjoistaan.

Rahoituksesta halutaan yhä puhdasoppisempaa, joka tarkoittaa esimerkiksi selkeää rajanvetoa niiden toimintojen välille, jotka kuuluisivat kunnille. RAY:n rahahanat pienenevät ja järjestöt pelkäävät pudotuspeliä.

HIV-työn näkökulmasta tuntuu karulta kehotus mennä kunnantalojen eteen pitämään telttamielenosoitusta RAY:n suuntaan itkemisen sijaan. Monellakaan järjestöllä ei ole sellaista valtaa ja voimaa, jolla kuntien päät käännetään.

Ei kaikilla järjestöillä mene huonosti. Vihreiden kansanedustajan Outi Alanko-Kahiluodon puheenjohtama Työpajayhdistys sai budjettiriihessä lisää riihikuivaa. Vihreiden puoluehallituksessa aikaisemmin istuneen Kirsti Talsi-Sirkan puheenjohtamalla suurella Diabetesliitolla on ainakin uutta jäsenpotentiaalia maassa rutkasti.

Vihreitä järjestöjohtajia ei vielä pilvin pimein ole. Yksi syy lienee myös ikärakenteessa. Järjestöjohdon seminaarissa arvioin silmämääräisesti, että alle viisikymppisiä oli paikalla viitisen prosenttia.

Järjestöjohtoon on ollut tapana rekrytoida järjestöjen ulkopuolisia yhteiskunnallisesti ansioituneita henkilöitä, joiden toivotaan voivan käyttää suhdeverkostojaan hyväkseen järjestön etujen ajamisessa. Vihreillä alkaa olla yhä enemmän valtaa ja vaikutusvaltaa, joten meidän kiinnostavuutemme alkaa järjestöjen silmissä nousta.

Huonoa ei tekisi vihreillekään kerätä lisää sosiaali- ja terveysalan käytännön kokemusta, jota järjestöillä on tarjota. Se antaa erilaisen näkökulman kansalaisyhteiskuntaan kuin vihreiden perinteisesti harrastamat aktivistijärjestöt.

Voi nimittäin olla, että jatkossakin uudet sosiaali- ja terveyspoliittiset keksinnöt ideoidaan juuri järjestöissä. Jos kannatamme uusia ideoita, meidän olisi syytä pitää huoli järjestöjen resursseista ja vapaudesta. Nyt vapaus on suhteellista, kun jäykkä kilpailulainsäädäntö ja rahoittajat määrittelevät sen työn, mihin resursseja on käytettävissä.