Paha ja raha tulee etelästä

Kotoutumiseni Lapista viivästyi tovin, kun autojunassa ensimmäisenä ollut katumaasturi ei suostunut polttamaan bensaa. Siinä akkukaapeleita odotellessa Helsingin ratakuilun peittänyt sumuvaippa väisti nousevaa aurinkoa. Kaneja juoksenteli Töölönlahdella ja puhelin näytti täysiä tolppia.

Lemmenjoella kanien tilalla oli kuukkeleita ja poronpaskaa. Puhelin oli virattomana ja virrattomana rinkan pohjalla. Virtaavat vedet oli rauhoitettu tammukan ja taimenten kutupuuhille ja järvien kalat pelkäsivät ruskaa.

Onneksi oli muusijauhetta, voita ja sitten tatteja, välillä tusina tattia neliöllä. Eivätkä etanat viihdy tunturiluonnossa. Sain tattiähkyn.

Olin siinä väärässä viherennakkoluulossa, että Suomesta ei tuoretta asfalttia puutu. Mutta niin vaan Inarin ja Kolarin välissä oli toista sataa kilometriä niin kuoppaista soratietä, että pölykapselia etsittiin pusikosta ja roiskeläpät rähisivät.

Kännykkä kieltäytyi ottamasta junalle ajaessa yhteyttä facebookiin, mutta niinpä Lapin Kansassa todettiinkin, että se Face Book on niitä etelän votkotuksia, joihin ei pohjoisen ihmisen kannata mukaan lähteä.

Lappalaiset ja muut lappilaiset ovat ylpeitä juuristaan ja suhtautuvat – vähän yleistäen – epäillen kaikkeen etelän pelleilyyn. Paha tulee etelästä.

Paha vaan, että sieltä tulee nykyään myös Lapin hyvinvointi: 4000 henkilötyövuotta, 7,9 prosentin työllistäjä, 2,3 miljoonaa yöpymistä.

Ja mitä pohjoisemmaksi mennään, sitä suurempi on matkailun merkitys: Inarissa matkailun työllisyysosuus on 20 %, kun porotalouden luku on 8,3 ja metsätalouden 5,3 %. Kunnan välittömien tulojen osalta vastaavat luvut ovat 21 %, 1,4 % ja 5 %.

Porotalous ei ole häviämässä minnekään, mutta suomalaiset tuskin vaihtavat joukolla häkkikasvatettua lehmäänsä vapaana laiduntavaan poroon.

Metsäteollisuudelle ei ole vaikeata ennustaa pikaista loppua, kun pallon toiselta puolelta löytyy raaka-ainetta moninkertaisella kasvuvauhdilla.

Soklissa voi olla metalleja kaivettavaksi jopa sadaksi vuodeksi, mutta mahdollisesti 2015 aukeavan kaivoksen 100-300 työpaikkaa eivät paperitehtaita korvaa.

Jäljelle jää luontomatkailun mahdollisuudet. Rekiajelu ja muovinen joulupukki, laskettelukeskuksen viinan- ja kiimanhuuruinen monodisko tai 20 kiloa tavaraa selässä, 20 kilometriä päivämatkaa edessä ja juomavesi kuksalla suoraan purosta.

Kekkosen teollisuus- ja aluepolitiikka on menneisyyttä. Mitä nopeammin pohjoisessa ymmärretään luonnon virkistyskäytön edellytysten asettaminen metsien hakkaamisen edelle, sitä varmemmin voidaan taata pohjoisen suomen elinvoimaisuus ennen viimeisenkin kyläkoulun lakkauttamista.

Suomessa luonnontilaisia tai sen kaltaisia metsiä on jäljellä enää 4-5 %. Näistä noin puolet on vielä suojelematta.