Tule ulos kaapista, turkki

”Jaahas. Mitä voi tehdä perinnöksi saadulle minkkiturkille?”

Tämä on erään aktiivisen vihreän tilapäivitys Facebookista parin viikon takaa. Se kiteyttää jotain 2000-luvusta Suomesta. Emme ole enää niin köyhiä, minkkiturkkejakin peritään – mutta niistä ei ole iloa. Turkin maine on mennyt, uuden ja vanhan.

Turkki on päässyt ikoniksi. Se on turhan kärsimyksen symboli. Turkin myyttistä roolia ei horjuta sekään, että suurin osa meistä käyttää sulavasti nahkasaappaita.

Marimekon entinen johtaja Kirsti Paakkanen kuvaili viikko sitten Ilta-Sanomissa, kuinka tämä ajan henki saavutti hänet. Lennolla Pariisista Helsinkiin hän katseli lehdestä kuvaa, jossa turkistarhausta vastustavat aktivistit osoittivat mieltään: ”Tunsin häpeää”.

Nyt Paakkasella on sama ongelma kuin joukolla keskirikkaita ihmisiä. Turkki on, sitä ei voi käyttää, mutta se on säilyttänyt sen verran hohtoaan, ettei sitä henno panna roskiin.

Siis? Facebookissa käytiin asiasta aivomyrsky. Joku kaipasi turkkia rekvisiitaksi mielenosoitukseen tai kesäjuhlille, jos on tarpeen esittää Uuno Turhapuroa, jolloin turkkiin yhdistetään uikkarit. Ja siitä saa persalusen lapsen rattaisiin tai pulkkamäkeen.

Itse lähettäisin turkin vanhainkotiin. Jos vaikka liikuntakyvyttömät vanhukset pääsisivät ulos talvellakin. He ovat ikäpolvea, jolle turkki on aina ollut turkki, ei osa pahan akselia. Suotakoon se heille. Muiden sopii miettiä, millaista maailmaa haluaa rakentaa itselleen ja eläimille.