Säästäkää pääsykokeet!

Koskettava tarina, muttei muuta tosiasioita tai heikennä muutokselle esitettyjä perusteita.

Lukion ja yo-kirjoitukset voi henkilökohtaisista syistä suorittaa joustavasti ja yo-tuloksia parantaa uusinnoilla. Lukio-opinnot tulee hoidettua jämäkästi ja määrätietoisesti kun tietää, että sillä on painava merkitys jatko-opintoihin pääsyn kannalta.

Lukiovuosien haahuilu ja vapaavuodet ovat kallista vanhempien ja yhteiskunnan kannalta, joten on perusteltua antaa aloituspaikoissa etusija niille opiskelijoille, jotka tietävät mitä haluavat opiskella heti kirjoitusten jälkeen ja ovat ottaneet vastuuta omasta elämästään ja toiminnastaan jo lukiovuosinaan.

Poikkeustapauksia (max 10-20 % aloituspai-koista) varten voidaan sitten kehittää omat valintakriteerinsä.

Nykyinen systeemi on erittäin epätasarvoinen. Esimerkiksi lääkäriksi tai juristiksi on hyvin vaikea ellei mahdoton päästä lukemaan ilman kalliita valmennuskursseja. Tällainen maksullinen filtteri yliopiston (ja ylemmän keksiluokan jäsenyyden) ovella on sietämätön. Lukio ja ylioppilaskokeet eivät nekään ole ilmaisia, mutta maksut eivät sentään estä säätykiertoa ylöspäin.

Paras systeemi lienisi se, että lähes kaikki paikat jaettaisiin yo-todistuksen perusteella ja näille elämänkolhimille varattaisiin 10% kiintiö, jossa sisäänpääsyn ratkaisi jonkinlainen testi.

Miksi muuten uudistuksen vastustajat eivät pidä ongelmana tilannetta, jossa lukionsa hyvin suorittanut nuori masentuu sen jälkeen eikä siksi pärjää pääsykokeissa?

"Lukio-opinnot tulee hoidettua jämäkästi ja määrätietoisesti kun tietää, että sillä on painava merkitys jatko-opintoihin pääsyn kannalta."

Joo, mutta kun kaikki eivät osaa toimia jämäkästi ja määrätietoisesti lukioiässä, vaikka siihen kannustettaisiin. Kannustimia tärkeämpää on mahdollisuuksien pitäminen avoinna.

Esimerkiksi alempaan yhteiskuntaluokkaan syntynyt ei välttämättä tajua omaa potentiaaliaan yhtä nuorena kuin muut. Akateemisessa maailmassa vaadittavien työskentelytapojen ja arvojen omaksuminen voi viedä aikaa jos niitä ei ole peritty kotoa.

"Lukiovuosien haahuilu ja vapaavuodet ovat kallista vanhempien ja yhteiskunnan kannalta"

Ensisijaisesti tulee ajatella niitä nuoria, jotka eivät syystä tai toisesta löydä omaa alaansa tai kunnollista opiskelumotivaatiota teini-iässä. Välivuodet eivät Suomen taloutta romahduta, ja harvapa viettää välivuosiaan täysin toimettomana. Jos haahuilu tulee jollekin yksittäiselle perheelle liian kalliiksi, niin silloinkin nuoren valinnoista on parasta sopia ko. perheen sisällä, ei kollektiivisesti yhteiskunnan tasolla.

Tässä on kyse arvoista: haluammeko karsia kovan ja säälimättömän suoritus- ja luokkayhteiskunnan piirteitä vai vahvistaa niitä? Meillä on varaa valita.

"Koskettava tarina, muttei muuta tosiasioita tai heikennä muutokselle esitettyjä perusteita." Mitkä ovatkaan muutokselle esitetyt perusteet ja miten kauaskantoisesti mahdollisten muutosten seurauksia onkaan ajateltu? Korkeakoulupaikkojen määräytyminen pääosin ylioppilaskirjoitusten arvosanojen perusteella lisää väistämättä teini-ikäisten lukiolaisten suorituspaineita entisestään. Uudistuksella pyritään ilmeisesti lisäämään työvuosia nopeuttamalla työelämään siirtymistä korkeakouluopintojen jälkeen. Tällä kertaa on kuitenkin päätetty näppärästi asettaa äänioikeutta vailla olevien lukiolaisten henkinen kypsyys vaakalaudalle.
Suoritin itse lukioni vuonna 2005 kohtuullisilla arvosanoilla, vaikka päättötodistuksen keskiarvo oli yhdeksän. Sairastuin lukion toisena vuonna uupumuksen, joka syveni depressioksi. Suurimmaksi yksittäiseksi syyksi romahdukselleni lasken liiallisen panostuksen koulunkäyntiin muun elämän, etenkin ihmissuhteiden kustannuksella. Vaikka oma kertomukseni on sekin vain yksittäistapaus, olisi tärkeää miettiä, millaisia vaatimuksia lukiolaisen arjen työmäärälle lakialoite läpi mennessään asettaa. Nuoren rajallinen itsetuntemus yhdistettynä lisääntyneisiin suorituspaineisiin on yhdistelmä, mikä pahimmillaan johtaa uupumukseen ja heikentyneeseen työkykyyn.
"Lukiovuosien haahuilu ja vapaavuodet ovat kallista vanhempien ja yhteiskunnan kannalta." Nykyäänkin lukiolaisen tyypillinen koulupäivä on kestoltaan 6-8 tuntia, mihin voidaan lisätä vähintään kaksi tuntia kotitehtävien tekoa. Paljon tätä faktaa tärkeämpi tosiasia on se, että nuoren ihmisen tärkein kehitystehtävä ei ole, ei ole koskaan ollut eikä tule koskaan olemaan lukion suorittaminen täydellisin arvosanoin. Lienee tärkeää muistuttaa kansakoulun käyneelle ihmiselle, että teinivuodet ovat tärkeitä myös itsetuntemuksen,ihmissuhdetaitojen ja muiden selviytymiskeinojen kehityksen kannalta. Mitään lukiovuosien haahuilua ei ole olemassakaan.
Toisaalta nykyinen järjestelmä palkitsee jo muutenkin hyvin lukionsa suorittaneita. Saahan pääsykokeisiin lisäpisteitä ylioppilaskirjoitusten arvosanojen mukaan. Pääsykokeilla yliopistot voivat myös itse vakuuttua siitä, että sisään pääsevillä opiskelijoilla on sellaiset valmiudet, jotka helpottavat juuri heidän alalla menestymistä. Opiskelen itse matematiikkaa yliopistotasolla ja voin sanoa, että akateeminen matematiikka on lähestymistavaltaan niin erilaista lukiomatematiikkaan nähden, että matematiikan ylioppilaskirjoituksessa menestyminen ei vielä takaa yliopistomatematiikassa pärjäämistä.
Mikäli lakialoite astuu voimaan, sen mahdolliset negatiiviset seuraukset eivät lankea pelkästään lukiolaisten niskaan. On nimittäin selvää, että Suomen lukiot eivät ole täysin samantasoisia. Jos nuoret tietävät, että lukiossa menestyminen on lähestulkoon ehdoton edellytys hyvän korkeakoulupaikan saamiseksi, on hyvän lukiopaikan saamiseksi suoriuduttava hyvin myös yläasteesta. Lumipalloefektin kaltaisesti paineet ja vastuu onkin nyt osaltaan siirtynyt lukioikäisiltä peruskouluaan suorittaville.
Korkeakoulupaikan, tulevaisuuden asuinalueen, määräytyminen pääsääntöisesti ylioppilaskirjoitusten perusteella ei ole sekään välttämättä ongelmatonta. Ajatellaan henkilöä X, joka on henkisesti täysin kyvykäs suoriutumaan lukiosta mutta jolla on sellainen fyysinen rajoitus(esimerkiksi pyörätuolilla liikkuminen), mikä edellyttää avustajan, yleisimmin lähiomaisen, läsnäoloa arjen askareissa. Henkilö X suoriutuu lukiosta siten, että joutuu muuttamaan toiselle puolelle Suomea, mikäli haluaa jatkaa opintojaan. Miten suuret kustannukset yhteiskunnalle aiheutuu siitä, että henkilön X rajoitteet otetaan huomioon uudella paikkakunnalla? Pahimmillaan muuttoa koskeva päätös koskee koko perhettä, sen toimeentuloa.
Vaikka kyseessä on jälleen kerran erikoistapaus, joka koskee vuositasolla ehkä muutamaa kymmentä abiturienttia, herättää se kysymyksiä myös yleisemmällä tasolla. Ei ole perusteltua olettaa, että kaikki lukionsa päättävät nuoret olisivat henkisesti valmiita muuttamaan toiselle puolelle Suomea ja aloittamaan itsenäisen elämän. Tällöinhän vaihtoehtona olisi korottaa kirjoitusten arvosanoja ja hakea korotettujen arvosanojen turvin opiskelupaikkaa lähempää, sieltä, minne arvosanat riittää. Mutta nythän opiskelujen aloittaminen venyisi joka tapauksessa vähintään puoli vuotta eli jatko-opiskelu alkaisi korkeintaan puoli vuotta aikaisemmin kuin niillä, jotka pitävät välivuoden. Onko tämä enää mielekästä?
Argumentteja toimimatonta uudistusta vastaan löytyisi vielä yhden raamatun verran. Näyttääkin siltä, että päättäjillä on pahemman kerran realiteetintaju hukassa. Lainsäädännöllä ei nimittäin voi jouduttaa ihmisen kypsymistä, mikä tapahtuu erehdyksen ja oppimisen kautta yksilökohtaisesti eri aikaan. Koska kypsymistä ei voi rajattomasti nopeuttaa sitä opettamalla eikä kypsyys ole puhtaasti sosiaalinen käsite, sitä ei voi kollektiivisesti lisätä esimerkiksi opintojen ohjausta lisäämällä. Sillä, että palkitaan avokätisesti 18-vuotiaan (mahdollisesti näennäinen) kypsyys tuomitaan hieman hitaammin kypsyvien akateeminen tulevaisuus kuolemaan.
Onko todella niin, että ainoa keino, millä suomalaisten työuria voidaan pidentää, on kaataa vastuu ja paineet yhä nuorempien niskaan? Ehkä olisi kuitenkin syytä keskittyä esimerkiksi työelämän laatuun ja etsiä sitä kautta pidemmän uraputken eliksiiriä kuin pakottaa keskenkasvuiset ihmiset tekemään mahdollisesti koko loppuelämäänsä koskevia päätösiä. Mielestäni on nuoren ja sitä kautta koko yhteiskunnan etu, että nuori saa rauhassa punnita uravaihtoehtoja vie se sitten vuoden tai kaksi. Olisi järjetöntä siirtyä systeemiin, joka edustaa temperamenttirasismia, ei välttämättä edes vähennä yhteiskunnalle koituvia kuluja( lisääntyneet vaatimukset opintojen ohjauksen saralla, lisääntyneisiin opiskelupaineisiin liittyvien lieveilmiöiden kuten uupumus ennaltaehkäisy ja hoito yms..) ja joka korvaisi valmiiksi toimivan systeemin, jolla ei ole samoja haittapuolia.
Tämän uudistuksen järjettömyyttä pohtiessani mieleeni hiipiikin jo vanha kansakoulusta tuttu sanonta:"Oppia ikä kaikki."

Monessa paikassa pääsee ekalle vuodelle yliopistoon, mutta se on vaativa eikä opintoja saa jatkaa ennenkuin se on suoritettu. En tiedä onko meillä varaa tuollaiseen, mutta paras systeemi se olisi ehdottomasti.

Blogikirjoitus on kuitenkin täydellisen lapsellinen. Aivan kuin se masentunut tyttö ei olisi sitten voinut mennä pääsykoepänttäyksen sijasta korottamaan lukionumeroita.

Eli tämän Henna Virkkusen mielestä teatterikorkeakouluun, taideteolliseen korekeakouluun, arkkitehdikis ym. pitäisi päästä sisään YO:todistuksella?
Ja jos nämä rajataan pois niin mitä muita aloja?
Täysin pöljä ehdotus.
Jos menee läpi, niin Kaikki käyvät lukion neljävuotisena, ja ns. lukioiden paremmuserot saavat entistä suuremman merkityksen.

Voi jestas, taas yksi samaa jankkaava kolumni samasta uutisesta. Jokaisen tuttavapiiri on väärällään näitä elämän orpoja, joita varten kaikki kiven hakkaamisesta vasaralla pitäisi säilyttää entisellään ettei vaan yksikään oravanpoikanen joutuisi hukkaan. Ja nyt ennen kuin sossut älähtävät niin kerronpa riipaisevan tarinan minäkin, että MINÄKIN sairastuin masennukseen lukiossa, rämmin 2,5 vuotta terapiassa koulutöiden ja kahden eri palkkatyön ohessa, kirjoitin Ämmän paperit 90-luvulla, jolloin kirjoituksia ei voinut vielä kätsysti hajauttaa. Pidin sen paheksutun välivuoden ja nostin työkkäristä fyffeä (silloin sekin vielä onnistui, pirulauta), syljeskelin kattoon kun en tiennyt miksi halusin isona. Hain näytösluonteisesti kolme kertaa yliopistoon, en päässyt, mutta pääsin sen sijaan opistoon, 13. varasijalta (varsin sopiva alalle, siis) ja nyt olen ollut 13 vuotta täydellä palkalla alalla, jonne alunperinkin halusin.

Eli, suomeksi, kannatan täysin keinotekoisen sisäänpääsytsydeemin purkua ja opintojen tehostamista jo yläasteelta alkaen. Koululaitoksen tarkoitus ei ole paapoa punaviiniä lipittäviä wanna-be-humanisteja. Realismia ja omien jaksamisten rajoja on seurattava kotona, ja vanhempien tehtävä on puolustaa pilttejään ja annosteltava tavoitteita niin etteivät untuvikot uuvahda. Joojoo, tiedän ettei kaikilla ole tällaista luksuskasvatusta himassaan, ei minullakaan ollut, mutta uskokaa jo: tämä maailma ei voi loputtomiin pitää rattaita säädettynä kaikkein hitaimpien ja heikoimpien mukaan.