Kummilapset

26.3.2010 9.18

Elina Grundström

Keski-Kalimantanin soiden ennallistaminen olisi parhaita investointeja, mitä ilmastoasioissa on mahdollista tehdä. Hankkeiden onnistuminen riippuu alkuperäisasukkaista dajakeista.

Hosiana-kirkon alttaripöydät on peitetty vihreällä tekokuitukankaalla, joka on kiinnitetty paikoilleen kömpelöillä niiteillä.

Indonesian Keski-Kalimantanin maakunnan pääkaupungissa Palangkarayassa sijaitsevan evankelisen kirkon liturginen väri on tammikuun viimeisenä sunnuntaina toivoa ja iankaikkista elämää symboloiva vihreä – ihan niin kuin luterilaisessa kirkossakin. Myös jumalanpalvelus on hyvin samanlainen kuin Suomessa. Paitsi että se alkaa jo kahdeksalta, ja kirkko on silti täynnä nuoria ja työikäisiä ihmisiä.

Salin etuosassa kaksi viehättävää dajakki-tyttöä esilaulaa virret mikrofoneihin. Nuori mies säestää sähköpianolla.

Kalimantanin evankelisessa kirkossa jumalanpalvelukset pidetään vuoroin indonesiaksi ja vuoroin ngadjuksi, joka on Keski-Kalimantanin alkuperäisasukkaiden valtakieli.

Vaikka tänään on vuorossa indonesiankielinen palvelus, käytännössä koko kirkkokansa on dajakkeja. Ulkoisesti sen huomaa vain joidenkin ihmisten kasvonpiirteistä. Seurakunta on pukeutunut samanlaisiin siisteihin kauluspaitoihin, prässihousuihin ja puolihameisiin kuin kristityt kaikkialla Indonesiassa.

Saarnan lopuksi naispappi rukoilee Jumalaa varjelemaan ”korruptiolta ja nepotismilta”. Yleisö nyökkäilee.

Nämä ovat niitä kuuluisia Borneon alkuasukkaita, joista matkailujutut muistavat aina mainita, että he ovat pääkallonmetsästäjien jälkeläisiä. Voivat ollakin, mutta se on ainakin varmaa, että tähän pieneen seurakuntaan kuuluu kymmeniä maistereita ja tohtoreita.

Hosiana-kirkko sijaitsee kaupunginosassa, jossa asuu armeijan, maakuntaviraston ja yliopiston työntekijöitä. Keski-Kalimantan on Indonesian maakunnista ainoa, jossa dajakkeja on yli puolet väestöstä ja jossa he ovat poliittisessa johtoasemassa.

Jumalanpalveluksen jälkeen vanhempi väki kättelee jonossa papit ja seurakunnan vanhimmat ja kaasuttaa koteihinsa moottoripyörillä ja maastoautoilla. Parikymmentä nuorta jää notkumaan kirkonpenkkeihin. Tänään valitaan seurakuntanuorille uusi puheenjohtaja.

Luopuva puheenjohtaja, lukion saksanopettaja, Jimmy Setiawan, 29, kertoo, että puolet nuorista on lukiolaisia ja puolet korkeakouluopiskelijoita. Hänen mukaansa lähes kaikki Palangkarayan yliopistossa opiskelevat dajakit käyvät kirkossa, mutta jako menee niin, että kaupungissa syntyneet käyvät evankelisissa jumalanpalveluksissa ja kylistä tulleet menevät karismaattisiin tilaisuuksiin, joissa on vetävää musiikkia.

Onko dajakki-opiskelijoilla myös bileitä? Käyttävätkö he alkoholia?

”Eivät toki”, ja tässä kohtaa Jimmy punastuu.

”Mutta joskus jotkut maalta tulleet nuoret luulevat, että kirkossa saa juoda. Dajakeilla alkoholinkäyttö on ollut luvallista seremonioiden yhteydessä. Joudumme sitten selittämään heille, että kirkossa se ei käy.”

Näistä seurakuntanuorista on tietämättään tulossa suomalaisten kummilapsia. Suomi aikoo lähivuosina rahoittaa metsä- ja ilmastohankkeita Keski-Kalimantanilla miljoonilla euroilla.

Ulkomaankauppa- ja kehitysyhteistyöministeri Paavo Väyrynen lupasi Balin ilmastokokouksen jälkimainingeissa helmikuussa 2008, että Suomi alkaa tukea kestävää metsätaloutta ja ilmastohankkeita Indonesiassa.

Balilla kävi ilmi, että isäntämaa Indonesia oli maailman kolmanneksi suurin kasvihuonekaasujen lähde laajojen ja yhä kiihtyvien metsä- ja suotuhojen vuoksi. Ja juuri siksi Indonesiassa oli poikkeuksellisen hyvät mahdollisuudet myös päästöjen laajamittaiseen vähentämiseen.

Konsultit ovat kahden vuoden ajan tutkineet, mihin Suomen tuki kannattaisi suunnata. Joulukuussa 2009 julkistettiin päätös, jonka mukaan Suomi rahoittaa Indonesiassa samanlaisen energia- ja ympäristökumppanuushankkeen, joka on ollut menestys Väli-Amerikassa.

Indonesian hankkeeseen käytetään neljä miljoonaa euroa vuosina 2010–2012, ja se toteutetaan Riaun ja Keski-Kalimantanin maakunnissa. Kalimantanilaiset voivat jo ensi kesänä saada teknistä apua ja rahoitusta esimerkiksi bioenergian pilottihankkeisiin.

Toinen hanke, johon on varattu ensi vaiheessa kolme miljoonaa euroa, on vielä auki, mutta sekin näyttää sijoittuvan Keski-Kalimantanille. Konsulttifirma Indufor suositteli selvityksessään, että Suomi osallistuu siellä sijaitsevan noin miljoonan hehtaarin laajuisen Mega Rice -suoraiskion ennallistamiseen yhteistyössä australialaisten kanssa.

Keski-Kalimantanilla on jo vanhastaan suomalaisten kansalaisjärjestöhankkeita, esimerkiksi Suomen WWF:n rahoittama osuus massiivisesta Borneon sydän -suojelualueesta.

Indonesian metsäsektorin tukea Suomen ulkoministeriössä hoitava Marita Meranto pitää vain hyvänä sitä, että Keski-Kalimantanista on muodostumassa Suomen epävirallinen kummimaakunta.

”Se mahdollistaa hankkeiden välisten synergiaetujen syntymisen. Suomi on tukenut Keski-Kalimantanin metsäsektoria 1980-luvulla, ja nyt sinne ollaan palaamassa usean vuoden poissaolon jälkeen.”

Australia on osoittanut omalle Kalimantan Forests and Climate Partnershipilleen eli KFCP:lle 20 miljoonaa euroa, ja sen tavoitteena on kerätä hankkeeseen niin paljon ulkomaisia kumppaneita, että Mega Ricen remonttirahasto kasvaa sataan miljoonaan Australian dollariin, eli noin 68 miljoonaan euroon. Kaikki mukaan lähtevät maat tekevät kuitenkin erilliset sopimuksensa Indonesian valtion kanssa.

KFCP:n ideana on palauttaa Mega Ricen vesitasapaino tukkimalla soiden kuivatuskanavat ja istuttamalla puita, niin että toistuvat turvepalot saadaan loppumaan.

Kansainvälisen metsäntutkimuslaitoksen Ciforin tutkimusjohtaja Markku Kanninen laskee, että tämä yksinkertaiselta kuulostava menetelmä voisi vähentää päästöjä enemmän kuin Suomi tuottaa.

”Indonesian tuhoutuneilta suoalueilta tulevat päästöt ovat hehtaaria kohden suuremmat kuin missään muualla. Indonesian soiden palamisesta aiheutuvat hiilidioksidipäästöt ovat 450–500 miljoonaa tonnia vuodessa. Se on kahdeksan kertaa koko Suomen päästöt.”

Suomi on kiinnostunut KFCP:stä myös siksi, että se on houkutteleva paikka kokeilla metsiensuojelun päästökauppamekanismeja, eli niin sanottuja REDD-mekanismeja, joista voi tulevaisuudessa tulla kannattavaa liiketoimintaa.

Kannisen mukaan KFCP on REDD-hankkeeksi pieni, noin 130 000 hehtaaria, mutta se on tärkeä, koska juuri soista on järkevintä aloittaa.

”Mikään muu ilmastoinvestointi ei ole yhtä kannattava.”

Jos Jimmyn tyttöystävä Natalia Sari, 25, saisi päättää, Palangkarayan naapurissa palaville soille tehtäisiin jotain ja pian. Sari on ala-asteen englanninopettaja, ja viime syksynä hän joutui jälleen katsomaan, miten pienet koululaiset kärsivät savusta koko elo- ja syyskuun. Lasten oli vaikea hengittää ja liikkua ulkona.

”Monet oppilaat eivät oikein kestäneet sitä. Hengityssuojaimet ärsyttivät heitä, ja he olivat koulussa uupuneita ja laiskoja.”

Savuisina päivinä lapset valuivat kouluun kolme neljä tuntia myöhässä.

”Odotimme usein koko aamun, mutta savu ei hälvennyt ollenkaan. Pakko oli kuitenkin yrittää opiskella, varsinkin kuudesluokkalaisten, koska heillä oli elokuun lopussa valtakunnalliset kokeet, jotka ratkaisivat yläasteelle pääsyn.”

Jimmyn ja Sarin mielestä on hienoa, jos Mega Ricen vesitasapaino palautetaan, mutta he eivät ole kuulleet mitään meneillään olevista REDD-hankkeista. Ja vaikka he ovat opiskelleet yliopistossa kieliä, he eivät myöskään tunne ketään, joka olisi saanut töitä hankkeiden parista.

Sari ansaitsee opettajantyöstä 38 euroa kuukaudessa ja opettaa siksi englantia myös yksityisessä kielikoulussa, josta hän saa 57 euroa kuukaudessa. Palangkarayassa voi saada vaatimattoman talon 3 000 eurolla, mutta sekin on vaikea saavuttaa Jimmyn ja Sarin opettajanpalkoilla.

Miljoonien eurojen ilmastohankkeet voivat panna Palangkarayan sekaisin, puhumattakaan soiden liepeillä sijaitsevista kylistä.

KFCP:n vaikeimpia osia on maankäyttöön liittyvien kompensaatiojärjestelmien kehittäminen niille noin 20 000 dajakille, jotka asuvat aluetta ympäröivissä 12 kylässä. Australialaiset ovat valinneet kyläohjelmien toteuttajiksi kansainvälisten avustusjärjestöjen CARE:n ja BOS:n paikallistoimistot ja tiedotuspolitiikaksi suoranaisen salailun.

”Jos julkistat täällä jonkin hankkeen, kaikki menee pipariksi”, selittää BOS:n paikallistoimistossa työskentelevä Juliarta.

Hän kertoo, että BOS aikoi pari vuotta sitten ostaa orankien suojelua varten pienen saaren ja maksaa lähikylän asukkaille kompensaatiota. Kun suunnitelma tuli julki, kylän asukasmäärä kaksinkertaistui yhdessä yössä.

KFCP:tä johtava Neil Scotland kieltää minua vierailemasta edes KFCP:n toimistossa Palangkarayassa, hankealueesta puhumattakaan. Hän suostuu kuitenkin pikaiseen tapaamiseen Starbucks-kahvilassa Jakartassa. Siellä hän korostaa, että sosiaalinen puoli on ehdottomasti hankkeen vaikein asia.

”Kanavien tukkiminen on helppoa, mutta paikallisten ihmisten kanssa toimiminen vaikeaa”, hän huokaa.

Scotlandin mielestä REDD on kuitenkin fantastinen mahdollisuus, koska siinä on mahdollista parantaa sekä luonnonvarojen kestävää hallintaan että syrjäseutujen ihmisten elämää. 

Tammikuussa 2001 Keski-Kalimantanilla puhkesi konflikti, jossa dajakit tappoivat lähes 500 Maduran saarelta tullutta siirtolaista ja ajoivat 200 000 maduralaista pois maakunnasta.

Palangkarayassa tähän etniseen puhdistukseen osallistui myös niitä hartaita kristittyjä, joita suomalaiset aikovat tukea ilmastohankkeillaan. Dajakkien kuulee yhä ylpeilevän sillä, että maduralaiset kauppiaat ajettiin pois Palangkarayan torilta. Siitä puhutaan vähemmän, että dajakit hyökkäsivät myös kaupungista jo lähteneeseen pakolaissaattueeseen ja tappoivat 118 miestä, naista ja lasta.

Konfliktin syinä pidetään ympäristön tuhotumista ja sitä, että dajakit kokivat yritteliäiden maduralaisten syrjäyttäneen heidät alueen talouselämässä.

Jimmy ei pidä mahdottomana, että jotain vastaavaa tapahtuu uudestaan.

”Me dajakit emme vieläkään ole valmistautuneita kilpailemaan ulkopuolisten kanssa. Jos tänne tulee ulkomaisia ilmastohankkeita, dajakkien on saatava niistä työpaikkoja, taloudellista hyötyä ja mahdollisuus hallita maankäyttöä.”

”Ja koulutusta. Maaseudun ngadju-alueilla ihmiset ovat todella köyhiä ja huonosti koulutettuja, koska opettajat ovat epäpäteviä”, Sari lisää.

Markku Kannisen mukaan kriittisintä REDD-hankkeissa ovat aina ihmiset.

”Kaikki soiden päästöihin ja niiden mittaamiseen liittyvät tekniset ongelmat ovat ratkaistavissa. REDD ei kaadu niihin, mutta se ei toimi, jos ihmiset eivät ole mukana.”

Latinalaisessa Amerikassa REDD-hankkeet ovat saaneet aikaan väkivaltaisuuksia, kun alkuperäisväestö on nähnyt ne uutena imperialismin muotona.

Maria Merannon mukaan suomalaisille selvitystyötä tehnyt konsulttitiimi on pohtinut erityisen paljon juuri sitä, miten paikalliset kyläyhteisöt saadaan paremmin mukaan KFCP:hen. Konsultit ovat ehdottaneet, että Suomen osuus hankkeessa painottuisi paikallisten ihmisten osuuden vahvistamiseen ja kylämetsätalouden kehittämiseen.

Tweet