Henkilökemiaa

Tästä piti tulla juttu siitä, miten EU:n kemikaalivirasto toi Helsinkiin häivähdyksen mannermaista elämäntapaa. Toisin kävi.

SuomalaiSeN koko työpäivä tähtää siihen, että hän pääsee kotiin mahdollisimman aikaisin. Aamulla rynnätään töihin ennen kahdeksaa, eväät ahmitaan seisaaltaan ja tasan kello 16 kaikki katoavat työpaikalta. Minne luvattuun maahan he oikein kiirehtivät?

Tälle ovat nauraneet EU:n toisenlaiseen työtahtiin tottuneet Brysselistä palanneet ystäväni.

Suomalainen elämäntapa poikkeaa keskiverron eurokraatin tyylistä, jossa lounaaseen kuuluu vähintään kaksi ruokalajia, kollegoita ehtii tervehtiä käytävillä ja pitkät työpäivät jatkuvat työkavereiden kanssa verkostoitumisdrinkeillä.

EU:n kemikaalivirasto, Echa, aloitti toimintansa Helsingissä kesäkuun alussa 2007. Se on tuonut kaupunkiin jo satoja hyvintoimeentulevia ja -kammattuja EU:n työntekijöitä.

Kenties he ovat tuoneet mukanaan Brysselistä myös uusia kansainvälisiä tapoja ja tuulia, muitakin kuin englanninkielisen päiväkodin pääsykokeet. Ajattelin kirjoittaa jutun siitä, millaista arkea eurokraatit elävät Helsingissä.

Soitan kemikaalivirastoon. ”Kaikki yhteydenotot viestintään tapahtuvat sähköpostilla”, opastaa itäsuomea puhuva nuorimies vaihteessa.

Sähköpostissani toivon saavani tavata muutaman työntekijän, mielellään toimiston ulkopuolella. Kuuden minuutin kuluttua Lisa-niminen viestintähenkilö vastaa ja tiedustelee ystävällisesti, koska jutun pitää olla valmis.

Lähetän sähköpostin myös viraston henkilöstöosastolle. Sieltä ei vastata, mutta viestintäosasto lähettää minulle myllykirjeen. Olen syyllistynyt luvattomaan tiedonhankintaan lähestymällä omin päin henkilöstöosastoa.

”Jos lähetät kysymykset meille, etsimme parhaan mahdollisen henkilön vastaamaan kysymyksiisi puhelimitse.”

Viisi päivää myöhemmin paras mahdollinen henkilö, henkilöstöosaston päällikkö Jens Debus, on puhelimessa. Niin ikään linjoilla kuuntelee tiedottaja Luca Pettini, joka myös nauhoittaa puhelun. Haastattelun aluksi hän kertoo kohteliain sanankääntein, että he eivät pahastu, jos lähetän jutun Echaan faktojen tarkistusta varten.

Kahdenkymmenen vuoden työkokemus ympäri Eurooppaa on tehnyt Jens Debusista teflonisen ammattilaisen. Hän on ollut vasta kuukauden virassaan, mutta on jo niin sitoutunut Echaan, että osti Helsingistä asunnon.

Hän kutsuu minua nimeltä, kertoo juoksuharrastuksestaan ja naureskelee päässeensä paratiisiin, koska Echassa on EU-virastoksi poikkeuksellisen paljon naisia. Sen että ollaan Suomessa, hän huomaa siitä, kun kokoukset alkavat täsmällisesti.

Palkoista Debus ei suostu puhumaan. Muuta kautta tiedän, että Echan palkat ovat erittäin kilpailukykyiset. Viraston back office -hommissakin tienaa helposti puolet paremmin kuin suomalaisessa yrityksessä.

EU-työntekijän palkka saattaa olla jopa 13 000 euroa kuukaudessa.

Kemikaalivirastolla on oikeus tehdä sitovia päätöksiä – mikä on EU:ssa harvinaista – eli siellä tehdään paljon vaativaa asiantuntijatyötä, ja palkkaus lienee sen mukaista. Työntekijöiden keski-ikä on myös hiukan tavallista korkeampi, 42 vuotta.

Kemikaaliviraston väki ei maksa matalia verojaan Suomeen, vaan suoraan Euroopan unionille. EU vastaa työntekijöiden terveydenhuollosta ja lasten koulutuskustannuksista.

Helsinkiin on siis virrannut satoja ostokykyisiä, laatutietoisia asiakkaita. Näen sieluni silmin, kuinka ravintoloiden sommelierit ja keskustan muotiliikkeet hykertelevät.

Kovapalkkaisten asiantuntijoiden rinnalla kemikaalivirastossa on myös toisenlainen todellisuus. Lähinnä suomalaisista nuorista akateemisista koostuva sihteeritason pätkätyövoima tienaa vain noin 1 800 euroa kuukaudessa. Heidän työsopimuksensa solmitaan lyhimmillään kuukaudeksi kerrallaan.

Työtahti on kova, ja lehdissä vihjaillaan sihteeritason työntekijöiden viihtyvän huonosti.

Istun Vanhan kirkon puistossa tarkkailemassa Annankatu 18:ssa sijaitsevan kemikaaliviraston sisäänkäyntiä. Etsin merkkejä kansainvälisestä luksuselämästä.

Tämän eurooppalaisempaa sijaintia ei Suomesta löydy. Bulevardin terasseilla juodaan espressoa ja vaihdetaan poskisuudelmia. Lähin Alko epämääräisine asiakkaineenkin on riittävän kaukana hyvinhoidetun puiston penkeistä.

Echan työntekijöitä kulkee aurinkoisella Annankadulla muutaman hengen porukoissa lounaalle. Kaikki, joilla on muoviset kulkuluvat kaulassaan, tervehtivät toisiaan hyväntuulisesti.

Pukeutuminen on yllättävän epämuodollista. Korkokenkä- ja solmiotiheys on pienempi kuin suomalaisessa valtionhallinnossa.

Vain kulkijoiden eloisat keskustelut ja Annankadulle parkkeerattujen autojen rekisterikilvet paljastavat viraston kansainvälisen luonteen. Luksuksesta ei ole tietoakaan.

Henkilöstöpäällikkö Debusin näppituntuman mukaan kemian alan ihmiset ovat itse asiassa varsin kiinnostuneita ympäristökysymyksistä. Repuissaan ja ruudullisissa puuvillapaidoissaan virkamiehet näyttävät luonnontieteilijöiltä, mitä moni heistä onkin.

”EU-virasto on merkittävä pääkaupungillemme ja suuri asia myös koko maalle. Virasto tuo tänne satoja virkamiehiä kaikkialta EU-alueelta. Se elävöittää ja rikastuttaa Helsingin seudun elämää monin tavoin”, lausui pääministeri Matti Vanhanen kemikaaliviraston avajaisissa.

Minusta näyttää, ettei mikään ole muuttunut, ainakaan katukuva ei ole rikastunut räätälöidyistä puvuista.

Helsingin kaupungin sihteerin Anja Vallitun mukaan kaupunki on muuttunut käytännössä kansainväliseksi. Todisteena siitä on erikielisten koulujen, muun muassa Bulevardin Eurooppa-koulun, perustaminen. Echa on opettanut kaupungin väelle, kuinka Helsinkiin houkutellaan ulkomaisia osaajia.

Kaupunki onkin satsannut kemikaalivirastoon paljon. Perustamisvaiheessa Helsinki teki asuntoja välittävän Vuokraturvan kanssa 450 000 euron sopimuksen. Vuokraturva sai tehtäväkseen auttaa EU-työntekijöitä kotoutumaan, lemmikkivakuutuksista sähkösopimuksiin, kuten yhtiön hallituksen puheenjohtaja Timo Metsola asian ilmaisi Taloussanomissa.

Kemikaaliviraston käynnistysvaiheessa kannettiin julkisuudessa huolta siitä, löytyykö Helsingistä tarpeeksi hulppeita vuokra-asuntoja Echan työntekijöille ja kallistavatko he seudun vuokria. Vuokralaisten keskusliiton mukaan kemikaaliviraston saapuminen Helsinkiin ei ole nostanut vuokratasoa.

Lisäksi kaupunki tarjosi echalaisille kolme vuotta neuvontapalvelua.

”Echan kanssa opitusta hyötyvät kaikki Suomen maahanmuuttajat ja tänne muuttoa suunnittelevat”, sanoo neuvojana työskennellyt Henni Ahvenlampi.

Näistä korkeastikoulutetuista maahanmuuttajista käydään kovaa kilpailua Euroopassa. Kaikki kaupungit ottavat mielellään vastaan varakkaita ammattilaisia perheineen.

Kemikaaliviraston noin 400 työntekijästä 60 prosenttia on ulkomaalaisia ja suuri osa on tuonut perheensä mukanaan. Työntekijämäärä kasvaa tänä vuonna noin sadalla.

Työntekijät tulevat 24 eri EU-maasta. Virasto on palkannut työntekijöitä etenkin Saksasta, Ranskasta, Englannista ja Italiasta. Aitoja eurokraatteja eivät kansalaisuudet kiinnosta, heistä tällainen kotimaiden listaaminen on nurkkakuntaista.

Kemikaaliviraston työntekijät pitävät itseään ennen kaikkea eurooppalaisina, selviää talvella julkaistusta tutkimuksesta.

He ovat nyt siis täällä, mutta miten he elävät?

Kemikaaliviraston työoloista on vaikea hankkia taustatietoja. Yritän saada virastossa vuoden työskennelleen ystäväni avautumaan, mutta hän viittaa talon viestintäkäytäntöihin. Hän ei saa esitellä minua työkavereilleen eikä kertoa työstään yhtään mitään.

Kaverin kaveri lupaa aluksi kertoa työstään nimettömänä, mutta peruu viime hetkellä tapaamisen. Hänen työsopimuksessaan on nimittäin liite, jossa työntekijä lupaa vaieta kaikesta Echaan liittyvästä työsuhteen aikana ja sen jälkeen.

Työntekijöitä on muistutettu, etteivät he saa ajautua juttusille vierailevan toimittajan kanssa, kun tämä kiertää taloa tiedottajan seurassa. Minua ihmetyttää työpaikka, joka ei luota henkilöstönsä arvostelukykyyn ja anna sen jutella suomalaisen toimittajan kanssa ilman esiliinaa.

Kemikaaliviraston Jens Debusin mukaan vaitiolosääntö on normaali käytäntö yritysmaailmassa. Hän muistuttaa virastonsa käsittelevän erittäin arkaluotoisia tietoja. Ymmärrän sen, mutta en ole toimittajan työssäni törmännyt suomalaisissa yrityksissä tällaiseen hiljaiseksi pelotteluun. Kollegat tosin kertovat Nokian turvautuvan samantyyppiseen varmisteluun.

Euroopan unioni pyrkii avoimuuteen viestinnässä. Tiedän tämän, koska olin puolisen vuotta työharjoittelussa EU:n ministerineuvoston tiedotusosastolla.

Sain kerran kuukaudessa osallistua tiedotusryhmän kokouksiin. Niissä viestintävastaavat pähkäilivät, miten viestinnän avulla voisi kasvattaa EU:n suosiota jäsenmaissa.

Nurkassa nuokkuvalle harjoittelijallekin tuli selväksi, että osallistujien mielestä läpinäkyvyys oli tärkeää. Vain siten EU voisi sulattaa jäsenmaiden kansalaisten epäluottamuksen.

Euroopan unionin avoimuus näyttää kuitenkin käytännössä riippuvan yksittäisten viestintävastaavien tulkinnoista.

Kemikaaliviraston tiedottaja, italialainen Luca Pettini on järjestänyt minulle tapaamisen kolmen haastateltavan kanssa. Hän muistuttaa aseistariisuvan ystävällisesti, että lähettäisin hänelle valmiin jutun faktojen tarkistusta varten.

Kohtaaminen Echan aulassa vahvistaa, että Annankadulta on turha etsiä mannermaista glamouria. Haastateltavat ovat pukeutuneet tuulitakkeihin! Legal Support Officerina työskentelevällä romanialaisella George Haralambiadella, 26, on sentään puku. Arkinen ja sininen.

Tiedottaja Pettini muistuttaa jälleen lähettämään jutun heille... Tiedetään, faktojen tarkistusta varten.

Tiedottaja tulee mukaan, kun kävelemme säästä rupatellen Bulevardilla sijaitsevaan perinteiseen kahvilaan. Tiedottaja kieltää mainitsemasta jutussa kahvilan nimeä, jotta ei synny virheellistä kuvaa, että se olisi työntekijöiden kantapaikka.

Haastateltavat tilaavat pelkkää jäävettä ja tiedottaja käynnistää sanelukoneen nauhoituksen. Alku vaikuttaa uhkaavan muodolliselta, mutta echalaiset pelastavat tilanteen. He ovat välittömiä, jopa riehakkaita. Kolmikko muistuttaa aikuisia Erasmus-vaihto-oppilaita.

Saksalainen Senior Scientific Officer Andreas Ahrens, 54, kuvailee heti kättelyssä, että hän viihtyisi Helsingissä paremmin, jos täällä olisi markettien lisäksi pieniä ruokakauppoja.

Italialainen Scientific Officer Roberta Bernasconi iloitsee löytäneensä Helsingistä toisenkin leipomon. Hän käskee nauraen tiedottajan sulkea korvansa ja paljastaa, että haki töitä Helsingistä ennen kaikkea pohjoisen luonnon vuoksi.

Suomalaisten rakkaus sääntöihin huvittaa Andreas Ahrensia. ”Ja tämän sanoo saksalainen”, piikittelevät kollegat.

”Mutta missään muualla en ole kokenut, että bussikuski lähtee pysäkiltä aikataulusta etuajassa”, Andreas hämmästelee.

Ehkä hän siksi pyöräilee töihin kotoaan Olarista.

Kuvaaja räpsii kuvia pelleilevistä virkamiehistä. Vieressä istuva tiedottaja väistelee kameraa ja hörppii kevyt-Pepsiään.

Haastateltavienkin mukaan Echan sijaintimaan huomaa siitä, että kello 16 toimistossa näyttää siltä kuin suomalaiset olisivat saaneet evakuointikäskyn. Ulkomailta muuttaville on jäänyt epäselväksi, mihin silloin rynnätään. Kaupungilla tai ravintoloissa ei ihmisiä iltaisin näy.

He itse aloittavat työt yleensä puoli kymmeneltä. Työtä on paljon, ja kotiin päästään vasta illalla.

En haluaisi vieläkään luopua kuvitelmastani eurokraattien ylellisestä elämäntavasta ja kulutustottumuksista. Mutta vesiperä. Kukaan kolmesta ei käy vapaaehtoisesti esimerkiksi shoppailemassa.

George Haralambiade osti tosin täältä pyörän. Käytettynä. Hän kertoo hämmästyksestään, kun pyörän myynyt suomalainen kiirehti heti tinkimään hintaa alaspäin Georgen huomautettua muutamasta puutteesta.

Vuosi Suomessa onkin jättänyt häneen jälkensä.

”Olen muuttunut täällä organisoidummaksi, vastuuntuntoisemmaksi ja suoremmaksi.”

”Suomen järvet ovat uniikkeja”, sanoo Andreas. Hän retkeilee viikonloppuisin vaimonsa ja 2- ja 4-vuotiaiden lastensa kanssa Espoon metsissä.

”Teillä on niin paljon rakastamiani sieniä”, Roberta lisää.

Hänen puheessaan vilahtelevat yöjunat, sienestys, telttailu Kemijärvellä ja Mikkeli. Roberta on ehtinyt kahtena Suomen kesänään kiertää Lonely Planetin kanssa ympäri maata niin perusteellisesti, että lopulta metsämaisema alkoi tulla korvista.

Lisäksi hän on osallistunut huovutuskurssille. Se oli suomeksi, mutta ystävälliset rouvat neuvoivat, ja nyt Robertan Töölön kodin seinällä on maalausten rinnalla myös kukka-aiheinen huovutuskoriste.

Roberta on yrittänyt tutustua suomalaisiin myös pilateksessa ja joogassa, mutta sieltäkin kaikilla on kiire kotiin. Tunnistan tunteen.

Minäkin ikävöin harjoitteluajaltani Brysselin jumppasalien poskisuudelmia. Ulkomailta takaisin Suomeen muuttaessani havahduin siihen, että täällä tosiaan on mahdollista pusertaa vierekkäin vatsalihaksia kymmenen vuotta vaihtamatta sanaakaan muiden jumppaajien kanssa.

Andreas uskoo kotiutumisen vauhdittuvan, kunhan hän saa muodostettua naapureihin läheiset suhteet. En halua olla ilonpilaaja ja paljastaa, että hankkeeseen voi kulua niin pitkä aika, että hänen viisivuotinen sopimuksensa Helsingissä ei siihen riitä.

Myös George kaipailee ystäväverkostoa.

”Suomalaiset eivät ehkä kokoonnu ryhmiin. Tai sitten käyn väärissä paikoissa”, hän nauraa.

Kreikkalaisten tanssien kurssilla ja ortodoksisessa kirkossa ihmiset olivat mukavia, mutta eläkeikäisiä.

George on ehtinyt Helsingin vuotensa aikana lukea ”kyllästymiseen saakka”, ja nyt vapaa-aika kuluu urheillessa ja Yrjönkadun uimahallissa.

Yöelämässä voi jopa päästä juttusille suomalaisten kanssa. Ravintola Rymy-Eetu osoittautui hänestä mukavaksi paikaksi. Tiedottaja estää kuitenkin suunnitelmamme valokuvata George siellä.

Saamme sentään luvan kuvata Robertan lempipaikassaan Uunisaaren edustalla.

Kuvauspäivänä tiedottaja Luca Bettini on tavallistakin hyväntuulisempi. Hän tiedustelee ystävällisesti, koska saa tämän jutun faktojen tarkistusta varten.

Koska kyseessä ei ole haastattelu vaan pelkkä kuvaus, tiedottaja päästää meidät matkaan ilman valvontaa.

Roberta ei ehkä muista, ettemme saisi jutella ilman tiedottajaa. Kesken kuvauksien hän bongaa sinitiaisen ja jutustelee viikonlopun Pietarin-matkansa ohjelmasta ja paavista.

Tapaamiani echalaisia ei pysty millään vääntämään sliipatun eurokraatin muottiin. Pikemminkin he muistuttavat partiolaisia. Herää epäilys, että Suomeen valikoituu näitä retkeileviä huovuttajia.

Echa ei tuonut tänne Brysselin prässättyjen paitapuseroiden ja partaveden tuoksuista arkea. Sen sijaan se toi EU:n viestintäkäytännöt.

Siksi Luca saa nyt jutun luettavaksi.

Euroopan unionin kemikaalivirasto Echa.

• Aloitti toimintansa Helsingissä vuonna 2007. Yksi suurimmista EU-virastoista.
• Hoitaa kemikaalien rekisteröintiin, arviointiin, lupamenettelyihin ja rajoituksiin liittyviä asioita, eli vastaa EU:n Reach-kemikaaliasetuksen toimeenpanosta.
• Työntekijöitä nyt noin 400, joista on hieman alle puolet suomalaisia. Virastossa ovat hyvin edustettuina myös ranskalaiset, saksalaiset, italialaiset ja britit. Henkilökunnan määrä on kasvussa.
• Johtajana belgialainen Geert Dancet.