Naiset ovat mammanpoikia

Viime viikolla pidettiin sitten vihdoin kauan hehkuttamani vihreät olympialaiset Eläintarhan kentällä Helsingissä.

Oma kisamenestykseni ei perustunut loistaviin urheilusuorituksiini, vaan naisten säälittävän vähäiseen osallistumiseen. Karoliina Blackburnin oli puolueen ulkopuolisena helppo käydä napsimassa pari voittoa, kun ei kilpailijattaria löytynyt.

Mikä ihme naisia vaivaa? Ihailin kovasti kansanedustaja Heli Järvistä, joka kävi reteesti heittämässä keihästä, vaikka ei selvästikään tajunnut lajista mitään. Sitkeä sissi edes yrittää, vaikka peliväline tulisikin perä edellä tantereeseen heti nokan eteen. Sellaisista tyypeistä tulee kansanedustajia. Pitää vain yrittää ja yrittää. Eipä aikaakaan kun jo oppii ja pärjää.

Janina Andersson on pitkäaikaisidoleitani. Paitsi hänen käytännön näyttönsä kulissien takaisesta sikaovelasta vaikuttamistyöstä eduskunnasta, myös yksi kerta kaikkiaan messevä anekdootti saavat minut tekemään jatkuvia aaltoja upealle Anderssonille.

Janina oli pikkutyttönä ollut maauimalassa, kun kaiuttimista oli kuulutettu lasten uimakilpailun alkavan. Janina ei ollut antanut uimataidottomuutensa haitata, vaan ilmoittautunut kisaan, astunut lähtökorokkeelle ja starttipyssyn pamahtaessa hypännyt veteen. Tytön painuttua pohjaan olivat paikalla olleet hoksanneet nostaa reippaan yrittäjän ylös. Tällaisista tyypeistä tulee kansanedustajia.

Mikä ihme naisia vaivaa, kun he eivät ole yhtä reippaita, rohkeita, hauskoja ja yritteliäitä kuin Janina Andersson ja Heli Järvinen? Kun olen naisia tässä koko juhannuksen haukkunut, kohteliaat miehet ovat tarjonneet ratkaisuksi kysymykseeni patriarkaalisen sorron perinnettä.

Meillä kun on kulttuurissa sellainen ikävä taipumus, että jos tytöt mokaavat, heidät häpäistään. Se ei tietenkään kannusta kilpailemaan, koska kaikilla on kilpailussa mokaamisen ja häviämisen riski.

Kuitenkin juuri kilpailu, kilvoittelu kohti parempaa, on yksi urheimpia ja hienoimpia juttuja ihmisen elämässä. Miksi ihmeessä kisata siitä, että kaikki olisimme yhtä tasaisen paskoja, kun voisimme pernat rytkyen yrittää tiristää eteenpäin, kovemmin, ylemmäs, paremmin ja kauniimmin?

Ei elämän tarvitsisi yhtä kilvoittelua olla, mutta kyllä se hyvää tekisi jos uskaltaisi ottaa riskin ja silloin tällöin edes yrittää. Tällainen mammarimainen humanistivikinä, että vain nurmikolla makoillaan ja odotellaan että pojat ja kokoomus hoitavat kaikki voittomitalihommat, on kyllä todella ärsyttävää.