Idolini

Olen ollut koko ikäni mentorinnälkäinen ihminen. Niitä on ollut harvemmin tarjolla, joten olen tyytynyt etsimään idoleita: sellaisia, jotka opettaisivat minua esimerkkinsä kautta.

Ensimmäinen idolini politiikassa on ollut Outi Hannula, joka on tätä nykyä Setan puheenjohtaja. Hän on se ihminen, joka alun perin houkutteli minut mukaan ylioppilaskunnan edustajistovaaleihin, punavihreän feministiryhmän Vastarinnan riveihin. Seurasin Outin peesissä myös SYL:n hallitukseen ja Vihreän liiton huomaan.

Sitten löysin toisen idolin, joka hänkin on ystäväni: Anni Sinnemäen. Anni on alusta pitäen osannut olla poliitikko, joka ei muuta itseään ja elämäänsä, vaan maailmaa. Hän jaksaa opetella uusia ensi kuulemalta tylsänoloisia juttuja ja löytää niihin kiinnostavia näkökulmia.

Sellainen asenne politiikassa toimii. Jos etukäteen päättää, mitkä ovat omat jutut ja mitkä eivät kiinnosta, huomaa yhtäkkiä ajautuneensa joko luutuneeksi ihmiseksi tai muuten vain sivuraiteelle.

Voisihan sitä ihailla idolinaan jotain maailmantähteä, mutta sellaisesta esikuvasta on vaikeampi ammentaa elementtejä omaan elämään. Ihailen varovaisen kaukaa ja vaatimattomasti Aung San Suu Kyita, mutta idolikseni en häntä uskaltaisi ottaa. Minusta tuskin voi kasvaa henkistynyttä oppositiojohtajaa diktatuurimaahan.

Niinpä edelleen löydän idolini läheltä. Koska vaihtelu virkistää, huomaa nykyään katselevani erityisen ihailevasti helsinkiläistä valtuutettua Emma Karia. Hän on idolini. Roisi, hauska, rohkea ja oikeamielinen nainen, jonka ei tarvitse esittää itseään parempaa tyyppiä. Hän on just sellaisena hyvä.

Ihailen myös hänen potentiaaliaan. Olen tullut siihen ikään. Ennen oli helpompi ihailla itseään hieman vanhempia, joita voisi seurata. Nyt on ehkä terveempää ihailla nuorempiaan säilyttääkseen itsessään edes jonkun raikkauden.