Ei kahvikuppiakaan

Lahjusepäilyt voivat kohdistua varsin eri mittaluokan asioihin, kansanedustaja Petri Salon poliisille lehtitietojen mukaan esittämästä kahvikutsusta Victorian ja Danielin miljoonien kruunujen arvoiseen häämatkaan.

Kun vuonna 1998 menin Suomen ylioppilaskuntien liiton SYL:n hallitukseen, opin että monia virkamiehiä ja yhteistyötahoja on helpoin saada tapaamaan kasvotusten, mikäli esittää heille aamiais- tai lounaskutsun.

Sen edellytys on tietysti, että järjestöllä on edustusbudjetti, josta aamiaiset ja lounaat maksetaan.

Jaellessani lobbausneuvoja eri tahoille olenkin joutunut ottamaan huomioon budjettirajoitteet. Kun esimerkiksi toimin nollabudjetilla kansalaisjärjestöjen WTO-kampanjassa, mahdollisuuksia kestitä ketään edes kahvikupin vertaa ei ollut.

Päästäkseen kahville jonkun vallakkaan tahon kanssa tarvitaan paitsi kahvirahaa, myös asema josta kutsu esitetään. Siksi on oikein pohtia, onko poliisikansanedustajan poliisille esittämä kahvikutsu oikein tilanteessa, jossa häntä epäillään ylinopeuden ajamisesta.

Kuinka moni keskivertokuski edes kuvittelee, että hän voisi jotenkin sovitellen kahvikupin ääressä jutella konstaapelin kanssa, että mitenkäs tässä ylinopeussakkoasiassa edetään?

En ole juristi, joten en yritä määritellä mikä on nykylain mukaan lahjus ja mikä ei, mutta ilman muuta tässä edustaja Salo oli kahvikupin mitan edellä tavallista kansalaista ja se ei tietenkään ole oikein.

Vaikuttaakseen omaan tai edustamansa tahon asiaan, ei edes toimittajille tarvitse sentään rapuillallista tarjota. Mutta ilman muuta pienistä kahvipuroista kasvaa iso koski siihen kohteliaisuuksien ja vastapalvelusten saaristoon, joka yhteiskunnallinen eliitti on.

Opinkin ollessani jäsenenä opetusministeriön nuorisojärjestöavustuksia jakavassa toimikunnassa juurikin kahvikuppisäännön: ei kahvikuppiakaan vastaan henkilöiltä, jotka toimivat avustamissamme järjestöissä.

Ei ole myöskään hyvä, että yhteiskunnalliset vaikuttajat oppivat siihen, että automaattisesti kaikki tarjoavat heille kaiken. Toimittajat ovat tottuneet pääsemään kaikkialle ilmaiseksi.

Tampereen teatterikesän piinallisimpia ilmaislippujen vinkujia ovat perinteisesti kansanedustajat. Vastaavasti kansanedustajaan törmätessään aika moni kuvittelee, että nyt sitten lohkeaa kakkukahvit.

Yksi tuttu paikallislehden toimittaja tuhahti käytyään pitäjän karkeloissa, ettei kyllä kirjoita niistä mitään, kun eivät edes kakkukahveja tarjonneet. Kyllä suomalainen antaa kahvikupille kovan arvon.