Rauhanrakentamisen suurmaata ei tehdä halvalla

Juhlapuheissa Suomi pyrkii rauhanrakentamisen suurmaaksi, mutta käytännössä esimerkiksi suomalaisten rauhanturvaajien määrä maailmalla on laskenut parissa vuosikymmenessä huomattavasti.

Kriisinhallintatehtävissä maailmalla on tällä hetkellä noin 450 suomalaista rauhanturvaajaa, kun 1990-luvun alussa heitä oli yli tuhat. Myös rauhanturvaajakoulutus kiinnostaa yhä harvempia.

Koska Suomi ei voi maailmalla kilpailla muiden kanssa rauhanturvaajien määrässä, kansainvälisessä rauhantyössä katse on nyt käännetty korkean tason rauhanvälittämiseen.

Viimeksi aihe nousi esiin tiistaina pidetyssä presidenttifoorumissa, jossa ulkoministeri Alexander Stubb (kok) sanoi rauhanvälityksen parantavan Suomen näkyvyyttä.

Jos Suomi haluaa nostaa profiiliaan rauhanvälittämisessä, se maksaa. Ensi vuoden budjetissa rauhanvälittämiseen on varattu 400 000 euroa.

”Rauhanvälittäminen on maailmalla kilpailtu ala, ja jotta voisi tulla siinä hyväksi, tarvitaan systemaattista panostusta ja ihmisten kouluttamista”, kansanedustaja Pekka Haavisto (vihr) sanoo.

Ero on huima, kun summaa vertaa rauhanvälityksen konkarin Norjan budjettiin, joka on 100 miljoonaa dollaria vuodessa. Haaviston mukaan yksi konfliktin osapuolien kokoonkutsuminen maksaa helposti jopa 200 000 euroa.

Toinen Haaviston esiin nostama ongelma on, ettei Suomessa ole rauhanvälittäjiä, jotka olisivat valmiita lähtemään tehtävään lyhyellä varoitusajalla. Yksi syy siihen on palkkaus.

”Norjassa valtion palkkalistoilla on kokopäiväisiä rauhanvälittäjiä. Meidän valtionhallinnossamme ei ole kovin suurta joustavuutta palkata henkilöitä kuukausia kestäviin projekteihin ulkomaille. Tätä pitää miettiä uusiksi.”

Haavisto haluaa ottaa mallia myös Norjan tavasta käyttää hiljattain eläköityneitä lähettiläitä rauhanvälityksessä. Myös rauhantyöhön erikoistunut järjestökenttä on Norjassa Suomea laajempi. Suomessa kenttää hoitavat lähinnä presidentti Martti Ahtisaaren Crisis Management Initiative ja Kirkon Ulkomaanapu.

Kirkon Ulkomaanavun toiminnanjohtajan Pauliina Parhialan mielestä Suomella on hyvät edellytykset nousta merkittäväksi rauhanrakentajaksi, mutta se vaatii lisää yhteistyötä viranomaisten ja järjestöjen välillä.

”Meidän pitää suunnitella yhdessä ja keskustella strategisista tavoitteista. Toivon, että joskus kokeillaan, mitä tapahtuu, jos kaikkia voimavaroja käytetään viisaasti hyödyksi. Saadaanko silloin enemmän aikaan kuin nyt, kun jokainen tekee ja hallinnoi omia hankkeitaan?”

Humanitaarisen apuun ja perinteiseen kehitysyhteistyöhön keskittyneen Kirkon Ulkomaanavun rooli on murroksessa ja samalla hyvä esimerkki rauhanrakentamisen muutoksesta.

Järjestö on viime vuosina käynnistänyt aiempaa poliittisempia hankkeita, kuten Somalian klaanien välisten konfliktien sovittelun.

”Toimimme monesti hauraissa valtioissa, ja olemme kokeneet, että meidän on hankala toimia vastuullisesti siellä jos emme ota entistä suurempaa roolia rauhanrakentamisessa”, sanoo Parhiala.

Hän kaipaa Suomeen keskustelua kriisinhallinnan parissa toimivien rooleista, jotka ovat hänen mielestään sekaisin. Työnjaon ongelmat koskevat erityisesti sotilaiden, siviilikriisinhallinnan ja kansalaisjärjestöjen välisiä suhteita.

”Minusta olisi tärkeää selvittää, mitä tekevät sotilaat ja mitä siviilit – ja miten kansalaisyhteiskunta voi hankkeita täydentää.”

Parhiala ottaisi siiviilikriisinhallinnan tehtäviin myös koulutuksen, sosiaalityön ja tasa-arvon. Se toisi rauhantyöhön mukaan myös naisia.

Myös Haavisto haluaisi laajentaa Suomen siviilikriisinhallinnan tehtäviä.

”Perinteisten poliisitehtävien lisäksi kriisialueilla tarvitaan niin kunnanjohtajia, terveydenhuoltohenkilökuntaa kuin ympäristöasiantuntijoitakin. Suomen tulisi lisätä hallinnollista valmiutta irrottaa ihmisiä tarvittaessa siviilikriisinhallinnan tehtäviin maailmalle”, Haavisto sanoo.