Snellmanin perilliset

Emeritusprofessori Osmo Jussilan uusi kirja Suomen historian suuret myytit on mukavaa luettavaa. Melkoinen nippu nationalistisessa historiankirjoituksessa ja koulujen oppikirjoissa viljeltyjä sitkeitä uskomuksia saa kylmää kyytiä.

Ensimmäisenä Jussila teilaa hassunkurisen ilmaisun Ruotsi-Suomi. Tällä 1800-luvulla tekaistulla sanalla yritettiin luoda illuusio, jonka mukaan jo keskiajalla olisi ollut olemassa jonkinlainen ”Suomi”, jolla jopa olisi ollut poliittinen erityisasema Ruotsin osana.

Höpö höpö. Suomea ei silloin ollut olemassakaan. Oli syrjäinen ja kulttuurisesti hajanainen maakunta, jonka rajatkin olivat tyystin toiset kuin nykyisen Suomen.

1700-luvulla esimerkiksi Pohjanmaa ei ollut edes virallisissa asiakirjoissa osa Suomea, saati sitten ihmisten arjessa.

Pitkään on myös hellitty myyttiä, jonka mukaan Suomen valtio perustettiin vuonna 1809 Porvoon ”valtiopäivillä” maan valloittaneen Venäjän keisarin ja Suomen säätyjen välisellä sopimuksella. Tällöin keisari muka vahvisti Ruotsin vanhat perustuslait Suomen hallitusmuodoksi.

Silkkaa höpöä tämäkin, mutta käyttökelpoinen myytti vuosien 1899–1917 valtakamppailuissa, joita jotkut kutsuvat sortovuosiksi.

Jussila runttaa pirstaksi myös itsenäisyysmyytin, eli valtiollisen itsenäisyyden juurien hakemisen niin kaukaa menneisyydestä kuin mahdollista.

Suomen valtiollista itsenäisyyttä pidettiin vielä ensimmäisen maailmansodan kuluessa utopiana. Aktivistienkin enemmistö tavoitteli vain laajaa autonomiaa Venäjän yhteydessä, tai ruotsalaisen tai saksalaisen ruhtinaan hallitsemaa Suomea.

Niin sanotun jääkäriliikkeen synnylle oli keskeistä Venäjää vastaan sotineen Saksan aloite ja aktiivisuus.

Tähän liittyy laitaoikeiston vuoden 1918 sodasta yhä käyttämä nimi ”vapaussota”. Nimitys perustuu yhtä hurmahenkiselle tosiasioiden kieltämiselle kuin laitavasemmiston luokkasotamyytti ja uskomus, että V. I. Lenin hyvää hyvyyttään myönsi Suomelle itsenäisyyden 1917.

Yhteistä näille kaikille uskomuksille – ja näin pitkälle Jussila ei uskalla mennä – on perustavampi myytti, jonka mukaan kansallisvaltio olisi jotenkin luonnollinen ja itsestään selvä poliittisen yhteisön muoto.

Höpöä, taas kerran. Ajatus, että kulttuurisen ihmisyhteisön pitäisi vastata poliittista ihmisyhteisöä yksi yhteen on tuore keksintö.

Nationalismi on myös osoittautunut paljon kapitalismia, kommunismia ja fasismia verisemmäksi ideologiaksi. Kiitos Euroopan unionin, tähän tuhoisaan mutta laajalle levinneeseen uskomukseen on ilmestynyt edes joitakin halkeamia Euroopassa.

Jos nationalistista ideologiaa Suomessa 1800-luvulla lietsoneet ”kansalliset suurmiehet” J. V. Snellman etunenässä näkisivät tekojensa seuraukset – esimerkiksi kuulisivat perussuomalaisten puheenjohtajan Timo Soinin mouhuamista – he häpeäisivät ja arvatenkin pyytäisivät anteeksi.