Kullan kallis sotaväki

Maanpuolustustahto on kortti, joka vedetään esiin jo sivulla kahdeksan Risto Siilasmaan johdolla tehdyssä asevelvollisuusraportissa. Tiistaina julkaistussa raportissa yleinen asevelvollisuus, siis pakko, kytketään maanpuolustustahtoon ilman sen suurempia perusteluita. Se antaa oudon kuvan tästä abstraktista tahdosta, jonka olisi kai tarkoitus olla omaehtoista, eikä ulkoapäin ihmiseen pakolla kaadettua.

Pääministeri Mari Kiviniemi (kesk) muistutti viimeksi keskiviikkona Keskuskauppakamarin veropäivillä, että suomalaisten kokonaisveroaste nousee lähivuosina. Tämä lisää entisestään paineita miljardeja nielevän puolustuskoneiston kehittämiseen ja sen arvioimiseen, mihin yhteisiä rahoja halutaan käyttää.

Asevelvollisuusarmeijan merkitystä raportissa perustellaan muun muassa sillä, että armeija on nyky-yhteiskunnassa viimeinen paikka, jossa kokonainen (mies)sukupolvi saadaan samaan aikaan samaan paikkaan. Tämän vuoksi raportissa pannaan paljon painoa intin kasvatukselliselle, valistukselliselle ja syrjäytymistä ehkäisevälle ulottuvuudelle.

Oman armeijakokemukseni perusteella minulla ei ole tarvetta moittia sen enempää armeijan fyysisisiä harjoituksia kuin teoriapainotteista johtajakoulutustakaan. Päin vastoin, armeijavuoteni oli enimmäkseen hyödyllinen, joskaan ei mitenkään korvaamaton kokemus.

Yksittäisen varusmiehen tai reserviläisen kokemukseen verrattuna kokonaan eri asia on kuitenkin se, kuinka hyödyllinen instituutio puolustusvoimat on suomalaiselle yhteiskunnalle ja minkälaisilla perusteilla sen olemassaolo ja laajuus oikeutetaan.

Ydinkysymyksiä ovat, kannattaako puolustusvoimiin syytää rahaa sosiaalityön ja liikuntakasvatuksen hengessä vai pitäisikö elämän perusvalmiudet saada jostain ihan muualta? Ja latistaisiko muun muassa vihreiden ehdottama valikoiva asevelvollisuus oikeasti niin sanottua maanpuolustustahtoa? Vastaukset kysymyksiin ovat järjestyksessä ei, kyllä ja tuskin.