Vapaa valinta?

Luomu- ja lähiruualla oli keskiviikkona suomalaisittain ehkä enemmän vaikutusvaltaisia ystäviä kuin koskaan aiemmin, kun eduskunta käsitteli hallituksen ruokapoliittista selontekoa.

Jo viime viikolla vihreät esitteli omaa ruokapoliittista linjapaperiaan, jonka ehdotukset olivat jotakuinkin niin konkreettisia kuin poliittiset avaukset ylipäätään voivat olla: luomuruuan, kasvisten, hedelmien ja marjojen arvonlisäveroa on alennettava, tuotantoeläimille pitää taata paremmat oltavat, kouluihin on saatava lisää kasvisruokaa ja niin edespäin.

Ruokapolitiikka ei kuitenkaan tällä kertaa näytä herättävän erityisen suurta mediahuomiota saati laajempaa poliittista keskustelua. Vihreiden ruokalinjauksien julkistamistilaisuudesta isommat uutisvälineet arvioivat uutisoinnin arvoiseksi lähinnä puheenjohtaja Anni Sinnemäen toteamuksen siitä, että hän syö joskus makkaraa. Eduskunnassa käyty keskustelukaan tuskin pani yhtään etusivua uusiksi.

Aiheen vähäinen näkyvyys ja rakentavan keskustelun puuttuminen on sääli, sillä ruokapoliittiset ratkaisut ja pyrkimykset ohjata ihmisten ruokavalintoja tiettyyn suuntaan koskevat kaikkia, ja ovat paljon lähempänä tavallisten ihmisten arkea kuin suurta huomiota saavat poliittiset irtoheitot esimerkiksi Nato-jäsenyydestä tai presidentin valtaoikeuksista.

Lisäksi ruokapolitiikkaan sisältyy parhaimmillaan suuria ideologisia intohimoja: ratkaisut, jotka toisten mielestä ovat perusteltua kansanterveyden ja ympäristöarvojen edistämistä, ovat toiselle osoitus holhousyhteiskunnasta, joka tukahduttaa yksilön vapauden valita, mitä suuhunsa pistää.

Suomalaisten enemmistön väitetään valitsevan ruokansa lähinnä hinnan perusteella. Ruuan kohdalla tarjonnan ja kysynnän ohjaaminen laki- ja verotusratkaisuilla kuitenkin ennemmin lisää yksilön vapautta kuin rajoittaa sitä. Valinnanvapautta ei nimittäin mitenkään lisää se, että kaupan ruokahyllyllä ei ole esimerkiksi lähiruoka- tai luomuvaihtoehtoja tai ne ovat kohtuuttoman kalliita peruseineksiin verrattuna.