Marssijärjestys murroksessa

Suomen poliittisen johtotähden eli pääministerin asemaa pitää hallituksissa vahvistaa entisestään. Tämä siksi, että edessä ovat vaikeat ajat, ja jonkun pitää pystyä sovittamaan toisistaan poikkeavat näkemykset yhteen ja ratkaisemaan, mistä valtion menoissa säästetään ja mihin käytetään enemmän rahaa.

Näin voi tiivistää pääministerin oman ministeriön, eli valtioneuvoston kanslian tulevaisuuskatsauksen Politiikan johtaminen 2010-luvulla, joka julkistettiin keskiviikkona.

Nykysysteemissä jokainen ministeriö pitää tiukasti kiinni omista rahoistaan. Yritykset pelimerkkien jakamiseksi uudelleen törmäävät sekä valtion budjettien kehysten asettamaan menokattoon että omaa reviiriään puolustavien ministeriöiden muutosvastarintaan.

Kanslian laatima katsaus maalaa jo tutuksi käyneen, synkän kuvan Suomen tulevaisuudesta. Siinä käytetyllä kapulakielellä asia ilmaistaan näin:

”Paineita pääministerin johtamisroolin korostumiseen nousee ennen muuta tarpeesta vastata väestön ikärakenteen muutoksesta johtuvaan julkisen talouden kestävyysongelmaan.”

Suomessa eri ministeriöiden – erityisesti valtiovarainministeriön – ja niiden virkamieskunnan asema on valtionhallinnossa vahva. Suomalaisen järjestelmän erityispiirre on myös poliitikkojen ja virkamiesten toimialueiden toisinaan häilyviltä näyttävät rajat.

Erityisesti valtiovarainministeriön virkamiehiä on julkisuudessa toistuvasti syytetty poliittisen vallan käytöstä, joka ei heille kuulu.

Parhaimmillaan pääministerin roolin korostaminen voi tarkoittaa nykyistä parempaa yhteistyötä eri hallinnonalojen välillä, päätösten poliittisuuden tunnistettavuutta ja tehokkaampaa yhteistyötä hallituspuolueiden välillä.

Pahimmillaan se voi lisätä pakoilla perusteltuja poliittisia ratkaisuja, hallitusten sisäisen keskustelun köyhtymistä ja poliittisten visioiden ja vaihtoehtoisten ajatusten tukahduttamista.

Sitähän ei kukaan halua, eihän?