Ihana, ahdistava yhteisö

Ongelmaan kuin ongelmaan on tullut tavaksi huutaa apuun yhteisöllisyyttä. Ei vähiten silloin, kun sattuu jotain järkyttävää, joka tönäisee pullean keskiluokan hetkellisesti pois tolaltaan.

Kun pelottaa, tulee monelle äiti mieleen, suoraan tai vertauskuvallisesti, turvallisen yhteisön haikailuna.

Voi kun olisi suojeleva syli, jossa ei mikään vaara uhkaa! Voi kun olisi tyhjentymätön tissi, josta saa lämmintä maitoa ikuisesta ikuiseen – kun vain pysyy kilttinä ja kuuliaisena.

Tästä totaalisen turvallisuuden ja yhteisöllisyyden tavoittelussa on kyse. Se on regressiota, aikuisuudesta taantumista milloin mistäkin syystä.

Mukana on myös häivähdys umpikonservatiivista nostalgiaa. Kaikki oli ennen paremmin.

Vanhoina hyvinä aikoina oli yhteisöjä, joissa ihmisistä pidettiin huolta, nyt vain eksyneitä ja ahdistuneita yksilöitä.

Höpö höpö. On selvää, että ihminen voi olla ihminen vain yhteisössä eikä kukaan yksin pitkälle pötki. Mutta näiden itsestäänselvyyksien jälkeen on syytä tarkentaa katsetta.

Yhteisöjä on moneksi. On avoimia yhteisöjä, jotka juhlivat yksilöiden erilaisuutta, ja on ahdistavia yhteisöjä, jotka pakottavat ihmisen ahtaaseen muottiin.

On yhteisöjä, jotka avoimin mielin ottavat vaikutteita ympäristöstä, ja on yhteisöjä, joille vihamielinen suhtautuminen toisiin yksilöihin ja yhteisöihin on keskeinen osa itseymmärrystä.

Sakea on se joukko, joka on muuttanut kaupunkiin karkuun pienen maaseutupaikkakunnan yhteisöllisyyttä, tavalla ja toisella yhteisiin arvoihin ja elämäntapoihin pakottamista.

Uskonnollinen yhteisöllisyys on taustalla suuressa osassa terrorismia, on sitten kyseessä Taliban, Al-Qaida tai Venäjän, Israelin ja George W. Bushin kristillisine taustajoukkoineen harjoittama valtioterrorismi.

Vladimir Putinia tukeva Naši-nuorisojärjestö ja kansallissosialistien Hitler-Jugend jos mitkä ovat esimerkkejä yhteisöllisyydestä.

Ei ole sattuma, että YK:n yleismaailmallinen ihmisoikeuksien julistus annettiin pian toisen maailmansodan jälkeen 1948.

Suurin osa moderneista ihmisoikeuksista on, syystäkin, yksilön oikeuksia. Ne ovat ihmisen turva ja suoja yhteisön mielivaltaa vastaan, vaikka yksilön velvollisuudet yhteiskuntaa kohtaan ovat myös keskeisiä.

Kyse on tasapainosta, joka ainakin Suomessa on ollut vuosisatojen ajan kallellaan yhteisön – eli sen johtajien asettamien päämäärien – puolelle yksilöiden kustannuksella.

Ihmiskunnan historian karmeimmat tapahtumasarjat liittyvät kehityskulkuihin, joissa puhe yhteisistä arvoista, kansakunnasta, rodusta, uskonnosta ja milloin mistäkin yhteisöllisyyden muodosta viedään tarpeeksi pitkälle.

Länsimaissa vallitseva tilanne, jossa yksilön vapauspiiri on edes jotenkin suojattu, on historiallinen poikkeus.

Se on hauras ja uhattu, kuten demokratia aina.