Lentokenttien kirjavaliot

Lentokenttien kirjakaupoissa näkee, mitä maailma lukee. Samat Kingin, Grishamin ja Crichtonin jännityspokkarit täyttävät hyllyt niin Singaporessa kuin Frankfurtissa. Niiden vieressä on aina valikoima ajankohtaisia tietokirjoja. Sellaista lentokenttää ei olekaan, jolta ei saa ostaa skottiviskin lisäksi Naomi Kleinin No Logoa, Eric Schlosserin Pikaruokakansaa sekä Michael Mooren ja Barbara Ehrenreichin kirjoja. Kaunokirjallisuus ei enää yhdistä maailmaa, sen tekee dokumentin muotoon puettu yhteiskunnallinen keskustelu.

Suomi on suuri kirjamaa, mutta dokumenttikirjallisuuden bestsellerit ovat tuontitavaraa. Täällä luetaan otsa rypyssä kauhutarinoita Wal-Martista, vaikka Suomessa ei ole yhtään ketjun myymälää. Pikaruokakansansa kahlanneet aktivistit kantavat huolta amerikkalaisten ongelmista, eivät kotimaan epäkohdista, joihin voisivat vaikuttaa.

Suomessa ei synny dokumenttikirjallisuutta, koska sitä ei tunnisteta eikä tueta. Suomalaisten kulttuurisäätiöiden tietokirjailijaihanne on yhä Kustaa Vilkuna – omaa tieteenalaansa popularisoiva professori. Vilkuna oli Kekkosen ajan suurmies. Internet ja Wikipedia ovat tehneet hänen kaltaisensa kansanvalistajat tarpeettomiksi. Samalla kertovasta dokumenttikirjallisuudesta on tullut uudenlainen globaalien keskustelujen väylä.

Amerikkalaisen kulttuurin ylivalta ei ole kamala juttu viihde-elokuvissa, mutta on aika paha ongelma, jos yhteiskunnallinen keskustelu amerikkalaistuu. Globalisaatioajan Suomi tarvitsee oman kertovan dokumenttikirjallisuuden.