horrapics / Flickr (CC-BY)

Muuttaako miekkari mitään?

11.10.2016 13.37

Kyösti Niemelä

Mielenosoituksissa on parhaimmillaan yhtä mukavaa kuin
cocktailkutsuilla. Mutta vaikuttavatko ne mihinkään?

Punainen lippu tökkäsi silmääni kuin lapsen sormi. Hengitykseni alkoi kiihtyä. Olin saapunut Helsingin keskustaan Kaisaniemen puistoon, josta lähtisi kohta mielenosoitus hallituksen leikkauspolitiikkaa vastaan. Oli hellepäivä elokuussa vuonna 2015, ja jonkun mielestä oli ollut hyvä idea tuoda mukanaan Neuvostoliiton lippu.

Kävelin rivakasti lippua pitelevän salskean nuoren miehen luo ja ilmaisin, epäkohteliaasti, vihaisesti ja muutaman kirosanan saattelemana, mitä mieltä olin hänen tempauksestaan. Mies ei vaikuttanut kiinnostuneelta.

Seuraavana päivänä sama lippu näkyi tiedotusvälineissä. Bongattu oli myös mielenosoittajien kantama lakana ”Tunkekaa innovaatiot perseeseenne”. Toimitusjohtaja ja somettaja, politiikassakin viihtynyt Mikael Jungner (sd) rekisteröi kummankin Facebookissa ja arveli, että ”uutisten ja somelinkkausten perusteella tuo tämänpäiväinen mielenosoitus vahvisti nykyisen hallituksen asemaa.… Sipilä-hipit 1–0”.

Mielenosoituksiin kuuluu se, että niissä tulee käveltyä kaikenlaisten ihmisten kanssa. Minua ei ole koskaan vaivannut, että mukana kulkee tyyppejä, joiden ideologia voi olla itselleni vieras. Mielenosoituksissa nimenomaan erilaiset ihmiset kokoontuvat yhteen näyttääkseen olevansa samaa mieltä jostain. Välitän vain siitä, millaisia ideologisia tunnuksia ihmisillä on mukanaan.

Mielenosoitusten perusidea on myös vapaa pääsy kaikille. Mielenosoitukseen osallistuakseen ei tarvitse suorittaa koetta.

Siitä seuraa ongelmia. Kerran ystäväni huomasi ilmastonmuutosmielenosoituksessa olevansa keskellä ryhmää, joka riimitteli rytmikkäästi kokoomuksesta, turhasta ja murhasta. Ystäväni oli tullut paikalle ilmaistakseen huolensa ilmastonmuutoksesta, eivätkä hänen mielestään kokoomus ja murha edes liity läheisesti toisiinsa. Huuto oli huutajien itseilmaisua.

Mielenosoitukset ovat riski. Amerikkalaispoliitikko Barney Frank on valittanut, että amerikkalainen vasemmisto luottaa niihin liikaa. Frank, joka istui Yhdysvaltojen edustajainhuoneessa vuosina 1981–2013, argumentoi mielenosoittamista vastaan erinomaisissa muistelmissaan Frank: A Life in Politics from the Great Society to Same-Sex Marriage (2015).

Frankin oma, selvästi traumaattinen muistikuva on vuodelta 1993, jolloin Washingtoniin matkusti noin 700 000 ihmistä osoittaakseen mieltään seksuaalivähemmistöjen oikeuksien puolesta. Yksi puhujista oli lesbokoomikko, joka letkautti, että onpas mukavaa, kun Valkoisessa talossa on viimeinkin presidentin puoliso – tuolloin siis Hillary Clinton – jota hän voisi kuvitella naivansa. Yleisö hurrasi. C-Span-kaapelitelevisiokanava lähetti vitsin suorana ulos. Kongressissa tuskin vakuututtiin.

Kun Suomessa tehtiin menestyksekäs Tahdon2013-kampanja, kampanjan aktiivit eivät panostaneet mielenosoituksiin. Äänestyspäivänä toki kokoonnuttiin Eduskuntatalon eteen ja Kansalaistorille, mutta meininki taisi muistuttaa enemmän voitonjuhlaa kuin mielenosoitusta. Taktiikka oli epäilemättä oikea. Jos olisi järjestetty iso ja näyttävä mielenosoituskulkue vaikka muutama kuukausi ennen äänestystä, paikalle olisi voinut tulla provokatiivisesti esiintyviä aktivisteja omaperäisine kyltteineen ja lippuineen. He olisivat todennäköisesti haukanneet palan mediahuomiota. Kun mielenosoitus järjestettiin äänestyspäivänä, iltauutisista tai seuraavan päivän lehdistä ei ollut enää huolta.

Kun väitellään mielenosoitusten mielekkyydestä, mainitaaan usein Yhdysvaltojen kansalaisoikeusmielenosoitukset 1950–60-luvulla. Ne tuottivat tulosta. Barney Frank muistuttaa, että Martin Luther Kingin aikaiset kansalaisoikeusmielenosoitukset olivat äärimmäisen kurinalaisia. Ihmiset käyttäytyivät, kuten oli sovittu. Puheet tarkistettiin etukäteen moneen kertaan. Jos joku olisi tuonut asiattoman lipun marssille, se olisi otettu pois. Message control oli armotonta.

En ole kovin huolissani siitä, että yksittäinen ihminen tuo mielenosoitukseen Neuvostoliiton lipun. Sellaista tapahtuu aina. Huolestuttavampaa on, jos muut eivät käy valittamassa ja jos järjestäjät eivät yritä ottaa lippua pois.

Tosin vaikka lippuja tai kylttejä poistaisi kuinka, mielenosoittajat voivat ryhtyä huutamaan jotain sopimatonta. Ihmisiä on vaikea saada hillitsemään itseään. Meidän aikamme arvostaa liikaa itseilmaisua ja liian vähän poliittista kuria.

Frank valittaa kirjassaan, että aktivismi voi loppua mielenosoitukseen. 700 000 mielenosoittajaa kerääntyi Washingtoniin, mutta vain muutama sata otti yhteyttä kongressin jäseniin. Mielenosoitus näyttäisi voivan olla pois muusta, tehokkaammasta vaikuttamisesta. On kuitenkin helpompaa ja nopeampaa kirjoittaa kirje tai sähköposti edustajalleen kuin matkustaa mielenosoitukseen.

Frank huomauttaa, ettei kansallinen kivääriyhdistys NRA järjestä Yhdysvalloissa asemielenosoituksia. Ei tulla näkemään räväköitä NRA-protesteja, ei ampumisaiheista katuteatteria eikä provokatiivisia tempauksia kiväärien kanssa. NRA panostaa vaaleihin.

Se ennen kaikkea kertoo jäsenilleen, ketä pitää äänestää. Järjestö on rikas ja lahjoittaa rahaa vaalikampanjoihin. NRA onkin yksi Yhdysvaltojen vaikutusvaltaisimmista kansalaisjärjestöistä. Frankin mielestä LGBT-aktivistit, huumelainsäädännön uudistajat ja etenkin Occupy-liike ovat jättäneet perinteisen vaikuttamisen liian vähälle.

Myös Suomessa on vasemmistolaisia, liberaaleja ja vihreitä aatteita ajettu mielenosoituksilla useammin kuin oikeistolaisia, konservatiivisia ja ympäristövastaisia aatteita. Kysyin syitä Helsingin yliopiston poliittisen sosiologian tutkijalta Veikko Erantilta. Hän totesi, että työväenliikkeellä on yli sadan vuoden perinteet mielenosoituksen järjestämisessä. Lisäksi Eranti muistutti, että autotiellä käveleminen sopii liberaaleille paremmin kuin konservatiiveille. Vaikka mielenosoitus järjestettäisiin kaikkien sääntöjen ja lupien mukaan, se kuitenkin aina horjuttaa arkipäivän järjestystä.

Viime aikoina Suomessa ovat yleistyneet maahanmuuttovastaiset ja äärioikeistolaiset mielenilmaukset. Niihin osallistuu kyllä konservatiivisia ja autoritäärisesti ajattelevia ihmisiä, Eranti analysoi, mutta heidän mielipiteensä ovat kuitenkin radikaaleja suhteessa politiikan valtavirtaan. Äärioikeiston tapahtumissa kuri ja järjestys on usein toiminut hyvin.

Mielenosoituksessa on aina se riski, että juuri kukaan ei tule paikalle. Tai että vastamielenosoitus on suurempi kuin mielenosoitus.

”Pienissä mielenosoituksissa on aina jotain surullista”, Eranti sanoi.

Ilmastonmuutosmielenosoitukseen, johon ystäväni osallistui, saapui vain runsaat tuhat ihmistä. Se huolestutti häntä. Mielenosoitus tuskin syvensi päättäjien tai kansalaisten huolta ilmastonmuutoksesta. Joissain mielenosoituksissa on muutamia satoja ihmisiä. Jos sata ihmistä marssii Helsingissä, kuuleeko sitä kukaan?

Kun Suomeen alettiin 1990-luvulla suunnitella talviolympialaisia, hankkeen vastustajat perustivat anti-
olympiakomitean. Se järjesti toimintansa alkuvaiheessa mielenosoituksen. Lähdimme ystäväni kanssa uteliaina katsomaan. Katsomisen ja osallistumisen raja osoittautui suhteelliseksi, sillä mielenosoitus kokoontui Senaatintorilla ja saapuessani paikalla oli noin kuusi ihmistä, kaikki tuttujani. Valitin ääneen, ettei mielenosoitus ole päätösvaltainen, jos vähintään kahdeksan osanottajaa ei ole läsnä. Päätin kävellä muiden mukana kaupungintalolle.

Kyseessä ei välttämättä ollut epäonnistuminen. Olympialaisten vastustajat saivat pienestä määrästään huolimatta paljon julkisuutta, ja mielenosoitus varmaankin auttoi siinä.

Jos ihmisiä on vähän, kyltit ja kulkue eivät aina ole paras idea. Eranti muistutti, että pienellä porukalla voi saada aikaan spektaakkeleita ja mediatempauksia. Tämä on hyödyllistä silloin, kun yritetään nostaa esiin uusia teemoja tai radikaaleja näkemyksiä. Kaksi sataa ihmistä marssimassa sotimista ja pahuutta vastaan ei ole hyvä idea. Mutta kaksisataa ihmistä vaatimassa vanhan rakennuksen suojelua voi joskus olla.

Erantin esimerkki onnistuneista, konkreettisesti vaikuttaneista mielenosoituksista ovat opiskelijoiden 2000-luvun mielenosoitukset. Vuoden 2006 syksyllä järjestettiin opintotukimielenosoituksia osana Nouse jo! -kampanjaa. Vuonna 2008 opintotuki nousikin. Mielenosoitukset olivat opiskelijajärjestöille yksi toimintamuoto monien joukossa, ja ne suunniteltiin osana laajempaa kampanjointia.

Opiskelijoiden onnistumisia selittää sekin, etteivät ne olleet sidoksissa vasemmistoon, oikeistoon, konservatiiveihin tai liberaaleihin. Kadulla kävelevissä opiskelijoissa oli epäilemättä kaikkien eduskuntapuolueiden äänestäjiä ja myös tulevia äänestäjiä. Se on aina tehokas näky.
Toisaalta on vaikeaa arvioida, miten mikäkin mielenosoitus vaikuttaa, eikä aiheesta ole tehty paljon tutkimusta kansainvälisestikään. Pride-kulkueilla, Veikko Eranti sanoo, on aivan varmasti ollut vaikutus suomalaisiin, mutta vaikutusta on vaikea mitata.

Barney Frank muotoilee kirjassaan säännön: ”Jos välität todella jostain asiasta ja olet mukana joukkotoiminnassa, joka on hauskaa ja inspiroivaa ja vahvistaa yhteisöllisyyden tunteitasi, et todennäköisesti tee asiasi eteen mitään hyödyllistä.”

Se voi olla totta. Muistan, miten rakastin nuorena mielenosoituksia. Olin huomannut, että mielenosoitukset ja bileet sopivat minulle vaikuttamiskanavana paremmin kuin kokoukset. Mielenosoitusten väentungos on miellyttävämpää kuin vaikka Taiteiden yön tai ison rock-konsertin. Me-henki on voimakkaampaa. Kaikki ovat paikalla jalon yhteisen päämäärän puolesta, ja kaikkia yhdistää jonkinlainen itsensä likoon laittaminen.

Sanoin tuolloin usein, että hyvä mielenosoitus ei eroa liikaa hyvistä cocktailkutsuista. Molemmissa tapaa vanhoja tuttuja, tutustuu uusiin ihmisiin, luo kontakteja, kuulee juoruja, ja kaikki tämä tapahtuu kivan yhteisöllisen tunnelman vallitessa. Helsingin keskustan rakennuksia voi autokaistoilla katsella poikkeavasta perspektiivistä. Ehkä lopuksi mennään vielä kahville. Ja kaiken päälle voi ajatella tehneensä hyvää. Epäilemättä tapahtui juuri sitä, mistä Barney Frank valitti. Minulla oli hauskaa, mutta en tehnyt mitään kovin hyödyllistä.

Nettiaktivismi saa joskus samantyyppistä kritiikkiä: liian kivaa, liian helppoa, liian hyödytöntä, liiaksi itseensä kietoutunutta. Toisaalta poliittisen toiminnan pitäisi myös olla jollain tasolla kivaa. Harvat ihmiset ottavat harrastuksia, jotka aiheuttavat pelkkää harmia ja piinaa.

Toki mielenosoitukset muistuttavat ihmisille, etteivät he ole ajatuksineen yksin. Niillä on myös terapeuttinen tai voimaannuttava merkitys. Mielenosoituksissa käytyään ihmiset voivat innostua muusta toiminnasta tai edes kertomaan mielipiteensä sukujuhlissa rohkeammin. Ei kai kukaan oikeasti toivonut, että valtavat Irakin sodan vastaiset mielenosoitukset estäisivät Irakin sodan? Ne epäilemättä kuitenkin innostivat ihmisiä olemaan kriittisempiä Irakin sotaa kohtaan.

Mielenosoituksia on kritisoitu myös Suomessa. Viime kesäkuussa toimittaja Oskari Onninen oudoksui mielenosoituksia Helsingin Sanomissa:

”Koska olen kyyninen, pidän mielen osoittamista ja varsinkin siihen liittyviä vallankumousfantasioita yksiselitteisen koomisena lipunheilutteluna. Vallanpitäjiin kohdistuva pettymys on toki inhimillistä. En vain ymmärrä, miksi se kanavoidaan tunteiluun ja huuteluun. Tunteet tekevät politiikasta vieraannuttavaa, sillä niiden perässä tulee aina populismi.”

Pakko myöntää, että lippujen heiluttelussa on jotain koomista, samoin mielenosoittajien huudoissa. Mutta samalla pitäisi muistaa, että tietty koomisuus, naurettavuus tai tyylikkyyden puute kuuluu olennaisesti mielenosoittamiseen.
Mielenosoitus ei voi olla cool. Mielenosoittajat eivät voi olla cool. Mielenosoitus tarkoittaa, että tässä halutaan jotain, että kaikki ei ole hyvin, että ei olla tyytyväisiä. Cooliuteen kuuluu viileys ja emotionaalinen etäisyys. Ne eivät ole mahdollisia, kun huutaa kadulla loppusoinnutettua, kömpelöhköä iskulausetta.

Olisi vaikea kuvitella esimerkiksi hipsterien mielenosoitusta, jossa he vaatisivat enemmän arvostusta kulttuuritoimittajilta. Mielenosoitus on vähän niin kuin letkajenkka. Siinä luovutetaan pois osa omasta arvokkuudesta.

Mielenosoitukset vaikuttavat ihmisiin myös siksi, että mielenosoittajat laittavat itsensä alttiiksi. Kun televisiossa näytetään huutavia, marssivia, epäcooleja, epätavallisessa paikassa käveleviä, tunteellisia, joskus koomisiakin ihmisiä, he herättävät katsojissa myös kunnioitusta. Että tuohonkin nuo ovat valmiita.

Kirjoitus on julkaistu alunperin Vihreän Langan numerossa 7/2016.

Tweet