Ylistyslaulu sellulle

En pidä pikkukaupungeista. Niissä äänestetään keskustaa tai demareiden perussuomalaista laitaa ja syytetään omista mokista etelän mediaa. Erilaisuudesta saa turpiinsa.

Omaa lapsuuden kaupunkiani Varkautta olen useaan otteeseen tarjonnut maanpäällisten ydinkokeiden tekopaikaksi.

Kävin kuitenkin viikonloppuna Mäntässä. Mänttä on 6 407 asukkaan kaupunki, joka on olemassa, koska apteekkari G.A. Serlachius päättii vuonna 1868 siirtyä puubisnekseen.

Mäntässä on tehdas. Se humisee hurjasti ja puskee ulos savua sekä vessapaperia. Nykyään tehtaat eivät sen sijaan enää juurikaan haise.

Nuoriso ajaa Mäntän keskustassa ympyrää hätäisesti pärisevillä kevytmoottoripyörillään. Linja-autoaseman edessä on penkillinen sätkäsuisia hahmoja suoraan Kummelista. Nainen seisoo minuuttitolkulla ikkunassa, liikkumattomana.

Kaupassa käydään verkkareissa, t-paita visusti vyötärönauhan alla. Suojatiet lakkaavat täyttämästä tehtäväänsä, kun kaveriseurueen ainoa täysi-ikäinen tulee autollaan polttamaan kumia pärisevien kevytmoottoripyörien kanssa.

Sunnuntai-iltana ei näy ketään missään. Kaikki ovat karaoke-baarissa, jossa meno on, sanokaamme, aito.

Ennen 80-luvun metsäteollisuusfuusioita Mäntän tehdas tuotti Serlachiuksen suvulle kasoittain rahaa.

Kaltaiseni iloinen veronmaksaja pitäisi 1800-luvun lopun ja 1900-luvun alkupuoliskon verotusta pahasti alamitoitettuna, mutta Serlachiukset eivät käyttäneet rahojaan aivan hullusti: Suku oli kiinnostunut taiteista ja tuki sitä voimakkaasti.

Paperiteollisuuden voi fuusioida, viedä etelään ja itään, ajaa alas, mutta Mänttään jää ainakin hienoa arkkitehtuuria ja loistelias taidekokoelma.

Gösta Serlachiuksen taidemuseossa on yksi Suomen merkittävimmistä kultakauden taiteen kokoelmista. Osa Edelfeltin, Gallen-Kallelan ja Schjerfbeckin keskeisistä teoksista on esillä pirkanmaalaisessa pikkukaupungissa. Olo vierekkäin ripustettujen mestariteosten edessä on välillä kirjaimellisesti huimaava.

Vuodesta 1993 kaupungissa on järjestetty myös Mäntän kuvaideviikkoja. Näyttelytilana toimii entinen Pekilotehdas. Pekilo on sellunkeiton jäteliemestä jalostettavaa, eläinten rehuun käytettyä valkuaisainetta.

Kuvataideviikoilla on tehtaalla kesän ajan esillä yli seitsemänkymmenen nykytaiteilijan töitä. Tämäkin näyttely on hengästyttävä ja hieno.

Kesällä vauhti hidastuu, mutta ajatus notkistuu. Kesä ja taide ovat aivojen kyntö ja kylvö.