Ilmastoskeptikoiden viimeinen taisto

6.11.2009 11.37

Pasi Toiviainen

Ilmastokeptikot lietsovat tahallaan tappiomielialaa Kööpenhaminan ilmastokokoukseen. Heillä on kiire pelastaa maailma ilmastohysterialta, kirjoittaa Pasi Toiviainen.

Viime keväänä huomasin päätyneeni ilmastoskeptikoiden kansainväliselle sähköpostilistalle. Sen kautta saan toistakymmentä erilaista ”uutista” viikossa.

Syyskuun alussa osallistuin Helsingissä Ihmistulva-mielenosoitukseen. Siellä väelle jaettiin Ilmastoskeptikon käsikirja-monisteita.

Pari viikkoa myöhemmin Lontoossa, dokumenttielokuvan kuvausmatkalla, pistäydyin eräässä keskustan suuressa kirjakaupassa. Uusia ilmastoskeptisiä kirjoja oli tarjolla kymmenkunta.

Lisäksi heinäkuussa perustettu ”ympäristöjärjestö” CO2 Is Green avasi näyttävät nettisivunsa ja käynnisti Yhdysvalloissa laajan televisio- ja lehtimainoskampanjan. Sen slogan kuuluu: ”Enemmän hiilidioksidia tuottaa vihreämmän maapallon”.

Lokakuun lopulla ilmastoskeptinen dokumenttielokuva Not Evil Just Wrong sai – ainakin tekijöidensä mukaan – maailman laajimman yhtäaikaisen ensi-iltaesityksen.

Mitä tästä kaikesta pitäisi ajatella? Eivätkö ilmastoskeptikot olekaan hävinneet kuvioista?

Ei tästä pidä olla millänsäkään. Skeptikot ovat kuin evoluutioteorian kieltäjät: heistä ei päästä koskaan. Tapahtuipa ilmastolle mitä tahansa, aina riittää kourallinen niitä, jotka sanovat muutosten olevan luonnollisia.

Oikeastaan viimeaikaiset tapahtumat ovat nykytilanteessa aivan odotettuja.

Ilmastoskeptisen propagandakoneiston piristymiseen on vaikuttanut ennen kaikkea se, että lähestyvän Kööpenhaminan COP15-ilmastokokouksen on pitkään rummutettu olevan ilmaston kohtalon kannalta ratkaiseva – niin kuin se onkin.

Skeptikot tajuavat tilanteen. Heillä on viimeinen tilaisuus pelastaa kansainvälinen politiikka ”ilmastohysterialta”.

Maailmalta koneelleni suoltuvasta skeptikkopostista karkeasti puolet on arvioita ja sitaatteja ilmastoneuvottelujen vaikeuksista ja COP15:n mahdollisesta epäonnistumisesta. Skeptikot lietsovat tarkoituksella tappiomielialaa kokouksen alla. Heille tulokseton COP15 maistuisi pieneltä voitolta.

Toinen skeptikoita kirittävä tekijä on politiikan suunnanmuutos Yhdysvalloissa.

Vasta George W. Bushin vaihduttua Barack Obamaan Yhdysvallat on joutunut koko liittovaltion laajuisesti silmätysten sen kanssa, että ilmastopolitiikka todella tulee ja sillä pyritään oikeasti muutoksiin.

Ilmastoskeptikkolobby käykin nyt todennäköisesti kuolinkamppailuaan omassa emämaassaan. Harmi kyllä, tämä viimeinen taisto voi viivästyttää Yhdysvaltojen ilmastolinjauksia ja hankaloittaa siten kansainvälisiä neuvotteluja.

Edes skeptikkokirjallisuuden lisääntyminen ei yllätä. Vakavasti otettavia ilmastokirjoja on viime aikoina suollettu sellaiset määrät, että jonkinlainen vastareaktio oli odotettavissa.

Siinä lontoolaisessa kirjakaupassakin oli oma erillinen hyllynsä otsikolla ”ilmastonmuutos”, hyllymetreittäin kirjoja. Kustantajien näkökulmasta skeptikkoteokset vain täydentävät tarjontaa, kiinnostaahan heitä etupäässä kirjojen myynti.

Tutkimuksessa ja tiedelehdistössä minkäänlaista skeptistä aaltoa ei sen sijaan ole havaittavissa. Eikä tiedemaailma ole itse asiassa missään vaiheessa varsinaisesti kyseenalaistanut kasvihuoneteoriaa.

Epävarmaksi ilmastotiede leimautui vasta, kun ilmastokysymys 1980-luvulla politisoitui ja öljyteollisuus aloitti propagandasotansa bisneksen suojelemiseksi.

Onkin jännittävää, kuinka hyvin disinformaation, eli harhaanjohtavan tiedon, levittäminen – median suosiollisella avustuksella – onnistui.

Yhä vain samat moneen kertaan paljastetut puolitotuudet ja tahalliset tai tahattomat väärinymmärrykset elävät tiedotusvälineissä ja ihmisten mielissä.

Fossiilienergiateollisuus onnistui luomaan kuplan, joka leijailee keskuudessamme edelleen. Myös CO2 Is Green -järjestön perustajat H. Leighton Steward ja Corbin J. Robertson Jr. ovat muuten fossiilienergiapohattoja kumpikin.

Siinä mielessä skeptikot ovat kuitenkin taistelunsa jo hävinneet, että ylivoimaisessa enemmistössä maailman maista ilmastotieteen hälyttävät tulokset on – vihdoin – rekisteröity ja ymmärretty.

Ilmaston tilanne on otettu vakavasti korkeimmassa poliittisessa johdossa, virkakoneistossa ja valtamediassa. Asetetut ilmastotavoitteet eivät tulevaisuudessa ainakaan kevene, eikä paluuta vanhaan ole.

Toisaalta, surullisinta on tietenkin se, mitä skeptikot ovat jo ennättäneet saada aikaan. On pelottavan suuri todennäköisyys sille, että nyt, parinkymmenen vuoden viivyttelyn jälkeen, ilmastokatastrofia ei enää voida estää.

Monien tutkijoiden mukaan edes tiukimpien nyt neuvoteltavien päästövähennysten toteutuminen tuskin riittää pysäyttämään maapallon lämpenemistä vaaralliseksi nimettyyn kahteen asteeseen. Päästöihin olisi pitänyt puuttua aikoja sitten.

Syntyneestä tilanteesta voidaan mielestäni suoraan syyttää skeptikoita – erityisesti niitä, jotka harhauttivat ihmisiä tietoisesti, kenties henkilökohtainen hyöty mielessään.

Samalla syyttävä sormi osoittaa toimittajia, jotka antautuivat skeptikoiden äänitorviksi. Näennäisen tasapuolisuuden ja helppojen kärjistysten huumassa he unohtivat totuuden etsimisen.

Kun Paavo Lipponen pari viikkoa sitten julkaisi muistelmiensa ensimmäisen osan, kohuttiin taas kerran suomettumisen vuosista ja suhteestamme Neuvostoliittoon ja kommunismiin. Tätä sukupolvitraumaa on nyt perattu muutama vuosikymmen.

Seuraava ikäpolvitrauma lienee sen selvittely, miten ilmastokriisi lipesi kädestä. Kuka silloin oli rähmällään mihinkin suuntaan – ja miksi? Siitä voi tulla tulikivenkatkuinen jälkipyykki.

Entä ilmestyvätkö skeptikot Kööpenhaminaankin? Todennäköisesti.

Kirjoittaja on tiedetoimittaja ja tietokirjailija.