Sinkkonen tuli kylään

Omantunnontuskista kärsivä kasvattaja kutsui lastenpsykiatri Jari Sinkkosen luokseen syömään. Seurasi klassinen väittely päiväkodista ja äidin roolista.

Kun noin viisi vuotta sitten aloin odottaa esikoistani, päällimmäisin tunne ei suinkaan ollut ilo tai rakkaus. Se oli piinaava, kaiken kattava syyllisyys.

Neuvolasta sain paperin, jossa oli valtava litania asioista, joita en saanut syödä. Heikkoina hetkinä lankesin tuorejuustoon tai viinitilkkaan. Seuraavat päivät olin varma, että sisälläni kasvavaa ihmisenalkua oli nyt perustavanlaatuisesti vahingoitettu.

Kun lapsi syntyi, kuristava tunne ei väistynyt. Luin vauvanhoito-oppaita ja kääntelin nukkuvaa lasta selälleen, jotta kätkytkuolema ei veisi tätä mukanaan. Vihasin äärimmäisen kivuliasta imettämistä, mutta jatkoin sitä, koska se oli lapselle parasta.

Ensimmäiset neljä kuukautta lapsi pääasiassa kirkui. Syyksi epäiltiin koliikkia ja allergiaa, ja jouduin tiukalle dieetille. Kun lapsi täytti seitsemän kuukautta painoin 47 kiloa ja näytin satavuotiaalta vanhukselta.

Eräänä aamuna, kun tajusin heränneeni yöllä 15 kertaa huutamiseen, soitin itkien ensikotiin. Kerroin tarvitsevani apua. Jätin sanomatta, että oli hetkiä, jolloin minun teki mieli painaa tyyny vauvan kasvoille.

Ensikodissa ymmärrettiin tilannettani, mutta seuraava asiakaspaikka vapautuisi vasta kahden kuukauden kuluttua. Suljin puhelimen ja soitin lääkärille. Sain unilääkkeitä, sillä en enää kyennyt nukahtamaan.

En ollut nukkunut yli kahden tunnin yhtäjaksoisia unia seitsemään kuukauteen. Autolla ajaminen oli turvallisuusriski, enkä kyennyt tekemään minkäänlaisia laskutehtäviä tai lukemaan sanomalehteä. Ostokset unohdin vähintään kerran viikossa kaupan kassalle.

Itkin monta kertaa päivässä ja ylläpidin sekavaa psyykeäni ylenmääräisellä kofeiinin ja sokerin käytöllä. Olin kertakaikkisen epäonnistunut äiti, joka ei jaksanut kuunnella lapsensa viestintää.

Joinakin päivinä jätin pojan yksin pinnasänkyyn ulvomaan. Suljin oven takanani ja nostin korvilleni iPodin kuulokkeet.

En vain pystynyt muuhun.

Minut ja lapseni pelasti päiväkoti. Sinä päivänä, kun vilkutin tarhan ikkunasta katsovalle 10-kuukauden ikäiselle pojalleni, elämä äitinä alkoi vähitellen helpottaa. Kävin töissä lepäämässä.

Oli ihanaa keskustella fiksujen aikuisten kanssa ja kokea jälleen onnistumisen elämyksiä. Lounastunnilla tankkasin säännöllisesti lämmintä ruokaa ja aloin vihdoin saada väriä kalpeille poskilleni.

Monet kauhistelivat ääneen lapseni aikaisin alkanutta tarhauraa, mutta itse tiesin, etten olisi kestänyt kotona enää päivääkään.

Sitten luin lastenpsykiatri Jari Sinkkosen kirjan Lapsen puolesta. Lehtien suosima kasvatusasiantuntija puhuu siinä lapsen ja vanhemman välisestä kiintymyssuhteesta.

Tulkitsen Sinkkosta niin, että kiintymyssuhteesta tulee turvaton, jos lapsi joutuu liian aikaisin eroon ensisijaisesta vanhemmasta, eli äidistä. Alle kolmevuotiaana alkanut päiväkotiarki vahingoittaa lapsen psyykeä, on mielestäni kirjan rivien välistä luettava viesti.

Se, että olen vahingoittanut peruuttamattomasti lapseni haurasta minää, tuntuu riipaisevalta. Mutta mitkä ovat vaihtoehdot, kun asunto- ja opintolainat painavat niskassa eikä kuivuneen kaurapuuron hinkkaaminen keittiönpöydästä muutenkaan motivoi?

Sinkkonen lainaa professori Liisa Keltikangas-Järvistä, ja kirjoittaa, ettei itse uskaltaisi sanoa asiaa näin suoraan:

”Psykologisella tiedolla lapsuuden kehityksestä on ollut melko vähän käyttöä erilaisissa lasta koskevissa ratkaisuissa, kuten siinä, millaisen päivähoitomallin eri-ikäiset lapset tarvitsevat. Ratkaisut ovat olleet poliittisia. Päivähoitoa ei ole suunniteltu sen takia, että lapset tarvitsisivat sitä, vaan sitä tarvitsevat äidit voidakseen osallistua työelämään.”

Ei tietenkään ollut yllätys, että provosoiduin Sinkkosen kirjasta täydellisesti.

Erityisesti minua raivostutti se, että lastenpsykiatri ja kolmen lapsen isä ilmoitti, ettei hänen perheellään ole käytännössä minkäänlaista omakohtaista kokemusta kunnallisesta päivähoidosta. Sinkkosen korkeasti koulutettu vaimo oli hoitanut lapsia kotona, ja myöhemmin lapset kävivät seurakunnan kerhossa.

Feministinä minua ärsytti, että mies, joka ei koskaan itse jäänyt kotiin lapsia hoitamaan, katsoo oikeudekseen pakottaa naiset takaisin neljän seinän sisälle.

Toisaalta Pelastakaa Lapset -järjestössä työskentelevä ylilääkäri on varmasti nähnyt yliannostuksen rajuja lasten heitteillejättötapauksia, joten lasten edun puolustaminen naisten työuran kustannuksella on ymmärrettävää.

Ja ennen kaikkea: on ehdottoman tärkeää, että suomalaisesta päivähoitojärjestelmästä ja lasten oikeuksista keskustellaan julkisuudessa.

Olen pyytänyt lastenpsykiatri Jari Sinkkosen kylään seuraamaan yksinhuoltajan arkipäivääni.

Alun perin tarkoitukseni oli olla autenttinen. Olisin raahannut väsyneen lapsen, Sinkkosen ja itseni sotkuiseen kotiini viideltä. Ruuaksi olisi ollut kylmiä nakkeja ja kuivahtanutta leipää. Syömisen jälkeen olisin valahtanut tiedottomana sohvalle ja napsauttanut päälle jonkun Liv-kanavan turhakeohjelman. Halusin näyttää elämäni kaikessa rujoudessaan.

En ollut niin rohkea. Siivosin kolme tuntia ja hinkkasin jopa kylpyhuoneen pinttyneen ammeen. Pettymykseni oli suuri, kun Sinkkonen ei vierailun aikana käynyt kertaakaan vessassa.

Nakkien sijaan tarjosin hänelle kaupan pakastealtaasta ongittuja valmisfalafeleja, tofu-salaattia ja itsetehtyä perunamuusia. Jälkiruoka meni pröystäilyn puolelle: asettelin Pariisista tuomiani macarone-leivoksia isoäitini kakkutarjottimelle.

Sinkkonen soittaa ovikelloani täsmällisesti kello kahdelta. Hämmästyksekseni hän ei istu sohvalle tai ruokapöytään, vaan menee poikani perässä reippaasti tarkastuskäynnille makuuhuoneeseen. Alan ymmärtää haastateltavia, jotka eivät halua toimittajia koteihinsa.

Olen varma, että lastenpsykiatri pystyy yhdellä nopealla katseella skannaamaan puutteeni äitinä.Tuo päätön kirjapino kertoo, että olet kiinnostuneempi lukemisesta kuin lapsesi kanssa leikkimisestä. Se, että asut 42-neliön kaksiossa ja olet eronnut lapsesi isästä kertoo, että elämänhallinnassasi on parantamisen varaa. Se, että 4-vuotias osaa täydellisesti käyttää dvd-soitinta kertoo, ettet jaksa nousta viikonloppuaamuisin sängystä kello seitsemän.

Sinkkonen ei kommentoi asuntoani mitenkään, vaan ihailee esineitä, joita lapseni kantaa hänen eteensä. Pelkään, että lapsi tekee tai sanoo jotain, mikä paljastaa todellisen kasvattajankarvani.

”Onhan se kauheaa, että feministin pojalla on noin paljon autoja”, ynähdän vähän häveten.

Sinkkonen lukee epävarmuuttani ja sanoo, että auto- ja taisteluleikit kuuluvat jokaisen pojan kehityskaareen. Lapsi selaa Richard Scarryn lastenkirjasta lempikohtansa, jossa kissapalomiehet sammuttavat tulipaloa valtavilla letkuilla.

”Kuinka fallista”, Sinkkonen hymähtää.

Niin, tämä on toinen asia, joka Sinkkosen teoksissa riepoo. Hän myöntää itsekin tunnustavansa väriä: Sinkkonen on psykodynaamisesti suuntautunut ja pitää useita Sigmund Freudin oppeja yhä arvossaan.

Itse taas suhtaudun psykoanalyyttiseen koulukuntaan äärimmäisen varautuneesti. Olen lukenut paljon kirjallisuutta, joka kritisoi psykoterapiaa ja Freudia. Minusta on vähintään kummallista, että Sinkkosen hellimä kiintymyssuhdeteoria on brittiläisen psykoanalyytikon John Bowlbyn käsialaa.

Bowlbyn teoriassa on juonteita psykoanalyyttisestä perinteestä, joka perustuu pitkälti kokaiinia käyttäneen ja 1800-luvun sovinistisen naiskuvan omaksuneen wieniläistohtorin näkemyksiin.

Sinkkosen mukaan monet Freudin teoriat on osoitettu vanhentuneiksi, eikä Bowlby ollut psykoanalyysipiireissä suosiossa, sillä hän käytti teoriassaan etologisia leimautumistutkimuksia.

Sinkkonen sanoo olevansa psykoanalyyttisen koulukunnan suhteen keskitien kulkija. Hän ei ole psykoanalyytikko, mutta pitää kestävänä psykoanalyysin periaatteita, että ihmisellä on tiedostamaton ja vuorovaikutuksen ymmärtäminen on tärkeää. Vetoan Tiede-lehden toimittajan Marko Hamilon kirjoituksiin, mutta en onnistu vakuuttamaan Sinkkosta argumentoinnillani.

Tämä on selvästi aihe, josta hän on kyllästynyt vääntämään.

Sinkkosen mukaan psykoanalyyttista teoriaa on opiskeltava paljon, että sitä osaisi kritisoida vedenpitävästi. Yritän ohittaa piikin ja keskityn lautasliinojen taitteluun.

”On tietty joukko, joka suhtautuu psykoanalyyttiseen teoriaan kuin uskontoon. Sitten on tietysti se pieni joukkio ihmisiä, joka kritisoi psykoanalyysia kovaan ääneen. Mielestäni heillä ei oikeastaan ole käsitystä, mitä kaikkea teoria sisältää.”

Sinkkonen ei taida huomata, että olen kiinnittänyt jääkaappini oveen Jerusalemista ostetun postikortin, jossa on lähikuva Sigge Freudista.

Uskon, että on hyvä tuntea vihollisensa.

Mutta käydään vihdoin pöytään. Hieman varautuneen oloinen lastenpsykiatri lapioi lautaselleen falafel-pyöryköitä ja perunamuusia, jonne olen hermostuksissani ripottanut liian paljon suolaa. Yritän rentouttaa hartioitani ja keventää tunnelmaa, mutta suustani tulee vain väkinäistä kikatusta.

Niin, eikö tuo kasvatusoppaiden kirjoittaminen ole vähän omilleen saarnaamista, sillä ne, jotka lapsiaan kohtelevat kaltoin, vaivautuvat tuskin lukemaan tällaisia teoksia?

Sinkkonen huokaa. Hän varmasti olisi mieluiten nyt jossain aivan muualla kuin omaa syyllisyyttään terapoivan yksinhuoltajan kestittävänä.

”Monet hakevat lastenkasvatuskirjoista uskonvahvistusta. Toisaalta kirjani ovat herättäneet paljon kritiikkiä. Tai oikeastaan hämmästyttävän vähän, mutta ärhäkkää.”

Sinkkonen sanoo kuulleensa, että hänen kirjojaan luetaan naistutkimuksen oppitunneilla varoittavana esimerkkinä heteronormatiivisesta ajattelusta. Häntä on myös syytetty äiti-myytin pönkittämisestä.

”En näe kauhean fiksuna ottaa kirjoihini heteroseksuaalisuudesta poikkeavia malleja, koska se koskee niin pientä joukkoa. En ole koskaan missään sanonut, että tällainen kahden äidin tai kahden isän perhemalli on väärä. En ole halunnut ottaa asiaan kantaa.”

Sinkkonen laskee haarukan ja veitsen lautasen reunalle. Hän ei pysty syömään kesken puolustuspuheen. Ruokavieraani valitsee selvästi sanansa tarkkaan, hän on huomattavasti parempi diplomaatti kuin minä.

Sinkkonen kirjoittaa kirjassaan Lapsen puolesta, että kiintymyssuhteiden välillä vallitsee hierarkia, eli yksi kiintymyssuhde on muita tärkeämpi.

”Äiti on kaikista ihmisistä vakuuttunein, että lapsessa on puolet hänen geeneistään, mikä tavallisesti kannustaa äitiä pitämään lapsesta huolta”, kirjassa sanotaan.

Minusta on hassua, että äidin harteille kasataan näin suuri painolasti. Eikö isä voisi yhtä lailla olla ensisijainen vanhempi?

Sinkkosen mielestä isä ja äiti ovat lapsen kehityksessä eri tavalla painottuneita.

”Ei se mene niin, että vanhemmuus sahataan keskeltä halki niin, että puolet on äidin ja puolet isän. Vanhemmilla on lapsen eri ikäkausina erilaisia rooleja. Aika moni mies kokee olonsa vieraaksi pienen vauvan kanssa.”

Olen hotkinut lautaseni jo tyhjäksi. Sanon vastapäätä istuvalle lastenpsykiatrille, että yhtä lailla minä koin oloni vieraaksi pienen vauvan kanssa. Otus oli kuin tipahtanut syliini toiselta planeetalta, enkä todellakaan ymmärtänyt, mitä sen kanssa olisi kuulunut tehdä. Minulle äitiys ei ollut luonnollista, biologian sanelemaa.

Sinkkonen ei peräänny.

”Tutkimusten mukaan ensisijainen kiintymiskohde on lähes aina äiti. Siihen on monia biologisia syitä. Esimerkiksi se, että lapsi on sikiökaudella kuullut kohdussa äidin ääntä ja naurua.”

Kerään lautaset ja siirryn neliön kokoiseen keittiööni keittämään kahvia. Alan puhua päiväkodista. Sillä minä todella rakastan päiväkotia.

Olen kateellinen Kaarina Hazardille, joka omisti teoksensa Kontallaan subjektiiviselle päivähoito-oikeudelle. Se oli minun lainini.

Puhe subjektiivisen päivähoito-oikeuden purkamisesta on mielestäni äärimmäisen yksisilmäistä, sillä monilla 2000-luvun vanhemmilla ei käytännössä ole laisinkaan sukulaisten tukiverkkoja.

Sekä omat että lapseni isän vanhemmat asuvat pääkaupunkiseudun ulkopuolella, naapureilla ja ystävillä on omat raskaat ruuhkavuotensa. Ei heitä halua vaivata kuin hengenhädässä.

Kalliit lastenhoitopalvelut ovat yksinhuoltajan ulottumattomissa. Monille päiväkoti on ainoa paikka saada tukea raskaaseen kasvatusvastuuseen. Kun kerron lapseni omahoitajalle kantaneeni pukeutumisesta kieltäytyneen uhmaikäisen lapsen puolialastomana pakkaseen, hän ei tuomitse minua.

Kun itken päiväkodin tuulikaapissa katastrofaalista aamua, hoitaja antaa minulle armoa ja sanoo, että olen yksinkertaisesti vain väsynyt.

Sinkkonen nappaa kakkulautaselta vihreän macarone-leivoksen ja toteaa, että syyllisyydentunto kuultaa puheestani.

”Kukaan ei sano, että alle kolmevuotiaiden päiväkotihoito on pahasta. Kyse on siitä, minkäkokoisia ryhmät ovat ja miten lastenhoitajat on koulutettu. Kiintymyssuhdeteorian empiirisissä tutkimuksissa on havaittu, että lapsen kehittymättömät aivot eivät kestä sitä ärsykekaaosta, mikä monissa päiväkodeissa on valitettavasti todellisuutta.”

Ensimmäisen kerran elämässäni sain kehuja äitiydestäni viime kesänä. Seisoin Helsingin Sörnäisten raitiovaunupysäkillä, kun viinalta haiseva mummo tuli seisomaan viereeni. Hän katseli rattaissa nukkuvaa poikaani hartaasti ja totesi: ”Hyvin olet lapsesi hoitanut, oikein nahkatakin laittanut ja varpaankynnetkin siististi leikannut.”

Olin taas vähällä itkeä – tällä kertaa liikutuksesta. Kukaan ei ole koskaan kehunut minua yhtä kauniisti.

Minusta pienten lasten vanhempia kehutaan ja rohkaistaan aivan liian vähän. He keikkuvat työn, pari- ja ystävyyssuhteiden, lastenhoidon ja kodin pyörittämisen raskaalla akselilla, ja saavat palkkioksi vain uusia vaatimuksia ja moitteita. Ei ihme, että joskus tekee mieli paeta.

Sinkkosenkin mielestä vanhemmat tarvitsisivat enemmän tukea. Suomalaista päivähoitojärjestelmää tulee hänestä uudistaa niin, että ihmisillä on valittavanaan taloudellisesti realistisia vaihtoehtoja.

”Esimerkiksi lapsen syntyessä olisi hyvä, että molemmat vanhemmat voisivat olla muutaman kuukauden kotona yhtä aikaa. Näin kumpikaan vanhemmista ei jäisi ulkopuolelle.”

Lastenpsykiatrin mukaan suomalainen systeemi on monessa mielessä toimiva verrattuna muihin maihin. Esimerkiksi Yhdysvalloissa päivähoitohenkilökunnan koulutustaso on heikko.

”Meidän täytyisi kiinnittää enemmän huomiota päivähoidon laatuun. Meillä on ahkerasti siteerattu ruotsalaisen Bengt Erik Anderssonin tutkimusta, jonka mukaan pieninä päiväkotiin pannut lapset pärjäävät elämässään paremmin kuin kotihoidetut. Sehän on ihan puhdasta paskaa.”

Jankutukseni päivähoidon ihanuudesta tuottaa vihdoin tulosta ja ensimmäistä kertaa lastenpsykiatrin kasvoilla näkyy selviä ärtymyksen merkkejä.

Sinkkonen hörppää viimeiset kahvit. Hänen mielestään suomalainen päivähoitojärjestelmä on vuosikymmeniä ollut pyhä, eikä siitä ole saanut sanoa mitään negatiivista.

”Olen kokenut, että päivähoitoa yhtään kyseenalaistavat mielipiteet ovat vähemmistössä. Keltikangas-Järvinen sai tappouhkauksia, kun hän kritisoi päivähoitoa eräässä televisio-ohjelmassa. Vielä 1970-luvulla tällaisia puheita ei suvaittu lainkaan, sillä äidit oli juuri vapautettu vaivalla työelämään.”

Nyökkään, sillä minulla ei ole käsitystä, millaista päivähoitokeskustelu oli ennen vuotta 2006. Ennen poikani syntymää aihe ei koskettanut arkipäivääni.

Sinkkonen nousee pöydästä ja vetää eteisessä takin niskaansa. Lounas on ollut molemmille hämmentävä, enkä ainakaan kuule Sinkkosen kiittävän ruuasta.

Ei se mitään. Minä ajattelen nyt lapseni parasta ja lähden mutaiseen puistoon, vaikka mieluummin lukisin sohvalla kirjaa.

Jari Sinkkonen, 59 v.

• Lastenpsykiatrian erikoislääkäri ja lääketieteen tohtori.

• Pelastakaa Lapset -järjestön ylilääkäri ja Turun yliopiston dosentti.

• Osallistuu aktiivisesti kasvatusta, lastensuojelua ja lasten kehitystä koskevaan keskusteluun.

• Kirjoittanut 12 alan kirjaa. Tuorein teos Nuoruusikä ilmestyi huhtikuussa. Seuraavaksi tutkii, miten esikoislapsen syntymä muuttaa miesten ajatusmaailmaa.

• Asuu vaimonsa kanssa Helsingin Herttoniemessä ja on kolmen aikuisen lapsen isä.

• Harrastaa intohimoisesti oopperaa. Soitti aikaisemmin liki ammattimaisesti huilua.

• Himolukija, joka pitää erityisesti muistelmista. Lempikirjailijoita ovat Carol Shields ja Alice Munro.