Kuolleiden runoilijoiden seura

Hieno kannanotto tärkeässä asiassa. Liittyy Vihreiden rooliin yleispuolueena, joka seuraa muutakin kuin Koijärven vedenpinnan korkeutta. Eräiden muiden nesteiden pinnankorkeus kun myös aiheuttaa hirveitä ympäristövahinkoja monen omahyväisen päättäjän kohdalla. Erityisesti suurten ikäluokkien kerholehti Hiidenkiven arvostelu on enemmän kuin paikallaan. Hienot lähtökodat, köykäinen lopputulos!

Kiitos hyvästä kirjoituksesta!

Löysin Twitteristä viittauksen tänne, ja pöyristyin SKS:n näkemystä. Millä ihmeen perustelulla anonyymit kommentit olisivat arvottomampia kuin nimen kanssa kirjoitetut? Eikö kommentin tärkeys määräydy sillä perusteella, mikä on sen sävy ja sisältö? Alatyyliset ja herjaavat kommentit voi jättää huomiotta, mutta perustellut näkemykset ansaitsevat aina vastauksen.

Entä miten on mahdollista, että SKS jättää sosiaalisen median huomiotta? Onhan tähänkin asti liikuttu kehityksen mukana (joskin hitaasti): on verkkosivut ja sähköpostit. Seuraava askel on, että SKS ryhtyy bloggaamaan ja twiittaamaan.

Postaan tästä teemasta omassa blogissani lähiaikoina, sillä aihe on niin herkullinen.

Uusin lehtenne, pääkirjoitusta myöten, asiatonta hyökkäystä SKS:aa kohtaan. Neljän sivun (pää)artikkeli Lönnrotin vangeista täynnä tyhjien tynnyreiden kolinaa. Onkohan edes irmasulkuset kotiläksyinä luettu? Seuran loistavan modernistinen julkaisutoiminta sivulausein todettu. Onko Hiidenkiveä todella edes luettu?

Surullisena luin pääkirjoituksesta nuivasta suhtautumisesta menneisyyteen ja tutkimukseen. Varsinaiseen artikkeliin en valitettavasti rapakon takana avoimen sähköisen viestinnän armoilla olevana pääse käsiksi. Oma subjektiivinen käsitykseni SKS:n toiminnasta on aika toisenlainen. Sen arkistot myös nykylulttuuria koskevine keruineen ovat aarreaittoja ja sen julkaisema tietokirjallisuus käsittelee moniulotteisesti sekä menneisyyttä että nykyaikaa. Toiminta edellyttää myös, että infrastruktuuri, mm. tilat ja aineistojen digitointi, ovat kunnossa. Silloin on mahdollista suuntautua myös tulevaisuuteen.

Olihan se lehden juttu hyvin kirjoitettu, mutta kun luki tämän pääkirjoituksen, tuli sellainen olo että onko ensin päätetty lytätä SKS ja sitten alettu vasta tutkia asiaa?

Tuntuu hyvältä huomata, että Suomalaisen Kirjallisuuden Seura herättää intohimoja ja toiveita. Seuran nettisivuihin (www.finlit.fi) kannattaa tutustua ajan kanssa. Niiltä löytyy tarkempaa tietoa siitä, mitä kaikkea Seura tekee ja minkälaisia aineistoja se tarjoaa käytettäväksi. Moni tieto tosin löytyy vasta usean linkin takaa. Joukossa on myös sähköisiä aineistoja.

Seuralle ei kulttuuriorganisaatiolle oikein löydy vertailukohtaa: laajuudessaan sitä ja sen tekemisiä on ehkä vaikea hahmottaa. Itselleni Seuraa lähellä olevana kulttuurintutkijana ja viherhippinä tärkeintä ovat Seuran hyvin hoidetut, laajat ja kaikille avoimet aineistot: Kansanrunousarkisto, Kirjallisuusarkisto ja kirjasto. Henkilökunta on ollut aina valmis auttamaan vaikeidenkin kysymysten kanssa, keksimään, mistä vastaus voisi löytyä. Kokoelmia kartutetaan jatkuvasti keskusteluyhteydessä tutkijoiden kanssa. Ehdotuksia ja toiveita otetaan vastaan. Jotta kokoelmien äärelle osaisi hakeutua, pitäisi tietenkin olla tietoa siitä, mitä kaikkea talon suojista voi ”Lönnrotin kauppalappujen” lisäksi löytyä. Tämä edellyttää omaa aktiivisuutta.

Tutustuin seuraan teini-ikäisenä luontoleirien vetäjänä, kun kaipasin tietoa suomalaisten vanhoista metsään kohdistuvista ajatuksista ja uskomuksista. Päädyin pitkälle seikkailulle metsän väen, hiisien, haltioiden, loitsujen ja tietäjien pariin. Parhaimmillaan pölyttyneet aineistot voivat avata ikkunoita johonkin itsellemme vieraaseen. Vieraan käytyä tutuksi voi oman aikansa ilmiöitä katsoa uusin silmin, huomata uusia asioita tutuista ilmiöistä. Minkälaisia uskomuksia heijastamme metsään nykyään, miten siitä puhumme? Seuran aineistot eivät silti ole vain muinaisuutta: tietoa on kerätty viime aikoina esimerkiksi suomalaisten kokemuksista alkoholista, Viron matkoista, tavallisten ihmisten tavallisista arkipäivistä, syöpäkokemuksista.

Aineistojen säilytys ja mahdollisimman helposti käytettävä esillepano vaativat kunnolliset tilat. Tilojen kunnossa pitämiseen menee rahaa. Aikana ennen peruskorjausta talossa käyviltä ja työskenteleviltä oli esimerkiksi happi vähissä: ilmanvaihto ei riittänyt.

En usko, että Seura pahastuu ehdotuksista ja toiveista toimintansa suhteen. Hiidenkivi-lehdestä parempaa voi tehdä vaikka siihen itse kirjoittamalla tai juttuaiheita ehdottamalla.

2000-luvulla Seuran miellyttävä ilmapiiri on täysin muuttunut, kun vanha johto on vaihtunut uuteen. Nykyistä suuntaa kuvastaa hyvin juhlasalin, joka oli kaupungin viimeisiä säilyneitä julkisia funkistiloja, muodonmuutos kliinisen valkoiseksi, hengettömäksi ja persoonattomaksi tilaksi. Pieni myönnytys vanhalle on sentään jätetty: komea, ties kuinka vanha kattokruunu, joka roikkuu silmiinpistävän ”orpona” täysin väärässä ympäristössä.
Jostain syystä Elina Grundström kirjoittaa ”hienosta” juhlasalista. Ironiaa?
Myös talon upea porraskäytävä on pilattu kiiltävillä metallikaiteilla, sameanharmailla metallinhohtoisilla seinillä ja lasiovilla. Tämä jos mikä on kulttuurivandalismia, jollaiseen ei luulisi nykypäivinä enää syyllistyttävän, varsinkaan SKS:n kaltaisessa vanhassa organisaatiossa.

SKS:n päärakennuksessa on nykyään enemmän valoa ja ilmaa kuin ennen. Kellarikerrokseen tehtyä kirjaston lisätilaa kannattaa käydä ihailemassa. En erityisesti pidä kaikista muista ratkaisuista, mutta eivät ne ole mielestäni sen pahempia kuin vanhat sairaalakäytävätkään. Toiset pitävät niistäkin. Talon sisätilojen alkuperäinen ilme tuhottiin aulaa lukuun ottamatta jo 1930-luvulla, kattokruunu on ainoa juhlasaliin jäänyt muisto siitä. Uusinta korjausta edeltänyt sali kirjastoparvineen ei ollut nykykäytössä toimiva. Yleisötilaisuuksissa osa ihmisistä jäi esimerkiksi sivulla olevien pylväiden taakse. Rakas sali oli tietenkin monelle.

Luulen, että Grundstömin siteeraama vuosikertomuksen kohta liittyi erilaisiin netissä käytyihin anonyymeihin, osin asiavirheitä sisältäviin ja asiattomiinkin johtoportaan kritiikkeihin, joihin Seura ilmeisesti päätti olla puuttumatta. Sitaatti ei siis käsittääkseni ollut sosiaalisen median väheksyntää.

Remontoitu SKS on kuin uudestisyntynyt, valoisa ja tyylikäs. Uusi ja vanha ”keskustelevat” keskenään sulassa sovussa. Juhlasalin valkoiset seinät suorastaan häikäisevät valkoisuudellaan. Kukapa enää kaipaisi 30-luvun tunkkaista tunnelmaa!
Myös kirjastolla on fantastiset tilat. Erityisesti tiiliholvien alla sijaitseva avokokoelmatila juhlasalista siirrettyine puuhyllyineen tarjoaa mieleenpainuvan työskentelytilan tieteen olohuoneessa, keskellä ainutlaatuisia kokoelmia.
Remontin suhteen merkillepantava, pikantti yksityiskohta on, että talon julkisivu on jätetty trendikkään rappeutuneen näköiseksi, eli kokonaan ”puleeramatta”. Tämä luo kiehtovan kontrastin talon erinomaisten, remontoitujen sisätilojen kanssa.

Joitakin asiatietoja

Kommentteja päätoimittaja Elina Grundströmin kirjoitukseen, jossa on vedetty vähän mutkia suoriksi.

Päätoimittajalle ”SKS ja sen kaunis päärakennus ovat rakkaita”, niin meille SKS:ssakin. Olemme myös samaa mieltä hänen kanssaan siitä, että ”1800-luvulla SKS oli suomalaisen kulttuurin tulevaisuussuuntautunut hermokeskus”. Hänen mukaansa ”SKS ei tänä päivänä tarjoa nuorille taiteilijoille, toimittajille tai suurelle yleisölle mitään”. Tästä me luonnollisestikin olemme eri mieltä!

Esimerkkinä muutama luku vuoden 2008 ”ei mistään”: julkaisimme 92 uutta tiede- ja tietokirjaa, kauttamme välittyi maailmalle 199 suomen-, ruotsin- ja saamenkielisen kirjan käännöstä muille kielille, olimme mukana 12 tutkimushankkeessa, järjestimme 35 seminaaria, 29 kirjanjulkistustilaisuutta, 55 kirjailija- ja kustantajavierailua ja 101 muuta tilaisuutta; ryhmiä peruskorjauksesta huolimatta kävi SKS:ssa 44. Ja vielä: arkistoissamme kävi 2 403 asiakasta ja kirjastomme lainausten määrä oli 70 321.

On hyvä keskustella siitä, mitä se ”mitään” on, jota ”SKS ei tarjoa nuorille taiteilijoille, toimittajille tai suurelle yleisölle”. Kysymme säännöllisesti jäseniltämme ehdotuksia SKS:n toiminnan kehittämiseksi, ja tulleita ideoita olemme myös lähteneet toteuttamaan. Aina voi tietenkin parantaa ja olla aktiivisempi.

Vuonna 2008 SKS ei järjestönä lähtenyt mukaan verkkoyhteisöjen keskustelupalstoille ja blogeihin, mutta nythän tässä blogataan. Nimettömyys ei sinällään ole SKS:lle ongelma, mutta alatyylisiin ja herjaaviin kommentteihin, Katleenan kommenttia lainaten, on järjestönä ongelmallista ottaa kantaa, jos toinen osapuoli ampuu puskista. Nimimerkeiltä tekeekin mieli kysyä, miksi ei kritiikkiä, ankaraakin, voi esittää omalla nimellään.

Hiidenkivi ei ole SKS:n jäsenlehti, vaan SKS tilaa lehden jäsenilleen. Jäsenmaksulla kustannamme lähinnä jäsentoiminnasta aiheutuvia kuluja (Hiidenkiven tilaus, jäsentiedotteet ja -tilaisuudet).

Lisätietoa SKS: www.finlit.fi, tiedotus@finlit.fi, p. 0201 131 231.

Vihreä lanka profiloituu kulttuurijulkaisuna skuuppaamalla Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran pysähtyneisyydestä. Päätoimittaja Elina Grundströmin pääkirjoituksessa ja Anu-Elina Lehden jutuissa oli kaikki anti-intellektuaalisen populismin piirteet: veronmaksajien ja veikkaajien (”rivikansalaisten”) rahoilla tehdään taas jotain, joka kiinnostaa ja hyödyttää vain eliittiä, ”vapaamuurareita”. Veronmaksajille pitää saada kaljaa ja runoja, silmälasipäiset arkistotutkijat eivät ole mediaseksikkäitä, ja vanha paperi säilyy vain erikoisilmastoiduissa oloissa. Polttakaa vanhat kirjastot ja arkistot! Tuhkasta nousee uusi radikaali kulttuuri. ”Hei come on,” – kuten lehden päätoimittaja lohkaisi – millä vuosisadalla te siellä Vihreässä langassa oikein elätte?
Toimittajan lattea retoriikka noudatti erittäin vanhaa ja hyvin tunnettua käsitystä SKS:stä haamulinnana, joka nukkuu ”Ruususen unta”. Jutun agenda, joka oli toimittajalle valmis jo ennen haastatteluja oli selvittää, (siteeraan sähköpostikirjeenvaihtoa luvatta, koska toimittajakin niin teki) ”miten Kalevalan ja Seitsemän veljestä-teosten julkaisseesta radikaalista kulttuurijärjestöstä on tullut, noh, vähän luutunut ja pölyttynyt”. Lyhyt avainilmaisujen avaus lienee paikallaan.
”SKS ON KUOLLEIDEN RUNOILIJOIDEN SEURA.” Osuva havainto – kansanrunousarkisto on MYÖS kuolleiden runoilijoiden seura – elävät pitävät itse ääntä itsestään. SKS:n kansanrunousarkisto on kansainvälisesti merkittävin ja parhaiten järjestetty perinnearkisto. Sen kokoelmiin kuuluu valtava aineisto jo kuolleiden runoilijoiden suullisesti välittynyttä runoa kirjallisina tallenteina ja äänitteinä. Suosittelen tutustumista. Jos arkistopöly ahdistaa, osa kansanrunoaineistoista löytyy myös netistä, SKS:n kotisivujen kautta. Elävien runoilijoiden ja muiden kulttuuristen toimijoiden (”rivikansalaisten”) ääniä kerätään resurssien puitteissa jatkuvasti. Huomenna hekin kuuluvat kuolleisiin runoilijoihin. Kansanrunousarkisto toimii tutkijoiden, opiskelijoiden ja muiden toimijoiden kanssa mm. jäljittäen ennen tallentamatta jääneitä aineistoja, kulttuurin kenttiä, jotka ovat vasta hahmottumassa. Prosessi on kesken, ja siihen saa osallistua.
Kuolleiden runoilijoiden äänet eivät säily ilman erityistä huolenpitoa, eikä tieto niistä välity ilman arkistojärjestelmien päivittämistä. Myös tällä teknisellä tasolla menneisyyden kantaminen on aktiivista toimintaa, ei passiivista, säilyttävää konservatiivisuutta. Muistiorganisaatioiden – SKS:n yhtenä niiden joukossa – tehtävä on säilyttää ja tuottaa jälkiä kulttuuristamme ja yhteiskunnastamme, että voisimme oppia jotain. Usein tämä säilyttäminen on sangen konkreettinen ongelma – digitointi ja erikoisilmastointi sekä muu arkistoteknologia ovat välttämättömyyksiä, jotta historiallinen itseymmärrys olisi edes mahdollinen.
SKS:n tiloissa todella säilytetään niin arvokasta tavaraa, että avotulen teko ei ole järkevää. Mutta miksi nämä yksityiskohdat on nostettu jutussa esille? Tahtooko toimittaja sanoa, että arvokas kulttuuriperintö estää elämästä nyt? Tähän ajatukseen viittaa myös otsikko ”LÖNNROTIN VANGIT”. Yksi SKS:n keskeisimmistä tehtävistä on kuitenkin kulttuurimme historiallisen tietoisuuden mahdollistaminen, jotta emme olisi menneisyyden vankeja. Lönnrotin vanki on vain se, jonka tieto Kalevalasta rajoittuu kouluopetukseen ja ennakkoluuloihin.
Jutussa mainitaan, että ”SKS on viettänyt viime vuosikymmenet arkistossa Lönnrotin kauppalappujen seurassa”. Pointti on vähän epäselvä, mutta tulkitsen sen viittaavaan siihen, että SKS kiinnittää huomiota kaikenlaiseen triviaan – kuten kauppalappuihin – kunhan se liittyy jotenkin arvokkaaksi miellettyyn kulttuuriperintöön. Juuri perinnearkistoista aukeaa kuitenkin näköala myös muiden kuin lönnrotien kauppalappuihin: arkielämän historiaan. Tämä on aineistoa, jota ilman kuvamme historiasta olisi sangen yksipuolinen instituutioiden ja suurmiesten tarina.
”SILMÄLASIPÄISET TUTKIJAT HYPISTELEVÄT KELLASTUNEITA ARKISTOKORTTEJA JA RAAPUSTAVAT LYIJYKYNILLÄÄN HAVAINTOJA RUUTUVIHKOIHINSA.” Toimittaja edustanee sukupolvea, jonka käsitys arkistoista on kiteytetty mm. Star Wars –maailman jediarkiston hoitajaan, Yocasta Nuhun, harmaapäiseen vanhaan naiseen – samaan tyyppihahmoon, jonka jutussa siteerattu toimittaja Esa Mäkinen kuvaili sangen seksistisesti. Samaa vanhuuden, arvovallan ja pysähtyneisyyden maailmaa toimittaja pyrkii maalailemaan kuvaamalla seuran pääsihteeriä harmaassa puvussaan, sukimassa harmaantunutta ohimoaan parkkiintuneessa nahkatuolissaan, kermanekkaa hypistellen. Ilmeisesti lehtijutun tarkoitus oli vahvistaa ja uusintaa toimittajan omia ennakkokäsityksiä ja kulttuurisia stereotypioita, joita yleisesti liitetään perinteen, museoiden ja historian kaltaisiin käsitteisiin. Yhteiskunnallista analyysiä tai kulttuuriradikalismia ei näillä keinoin synny.
On kiinnostavaa, että median edustajat – toimittaja itse, lehden päätoimittaja ja jutussa siteerattu Helsingin sanomien kulttuuritoimittaja – ovat kovin yksimielisiä SKS:n tilasta ja suomalaisesta kulttuurista. Kenen mielestä Helsingin Sanomien kulttuurisivujen tai Vihreän langan aikalaisanalyysien antama kuva suomalaisesta kulttuurista on seksikäs, kiinnostava, kestävä tai tosi? Vai olisiko niin, että yhteiskunnassamme toimii erilaisia tahoja, joilla on erilaisia tarkoitusperiä, arvoja ja strategioita? Millaista voisi olla tieteellisen seuran radikalismi? Entä jos todellista avant gardea onkin tietoisuus menneisyydestä ja sen kriittinen, joskus piinallisen hidas tarkastelu? Radikalismi ilman tällaista tietoisuutta on niin kutsuttu loose cannon.
”EI NIIN KOVIN JÄNNITTÄVÄÄ.” Toimittajan pikaluenta SKS:n kuluvana syksynä julkaisemista kirjoista oli luonnollisesti hänen agendansa mukainen – tulos ei ole kovin jännittävää. Muunkinlaisia listauksia olisi voinut tehdä. Ehdotan, että lehden lukijat vierailevat itse seuran julkaisuosaston sivuilla ja vertaavat tarjontaa muiden kustantajien tarjontaan.
Yllättävä veto toimittajalta oli SKS:n alkutaipaleen nostalginen glorifiointi: ”ALUSSA OLI TOISIN, ” kun kulttuurimme isot kuolleet miehet takoivat suomalaista kansallista kulttuuria. Suomalaisuuden historian lyhyellä oppimäärällä voisi hiukan suhteellistaa sitä, miten toisin alussa oikein oli, ja missä määrin tämä tila oli ihanteellinen. Millaista oli se radikaalius, jota perustajajäsenet edustivat; keitä, ja millaista suomalaisuutta he tuottivat? Ja millaisia polittiisia leimoja vastaava kulttuurinen liikehdintä nyt saisi? Kun insituutiot kasvavat ja ikääntyvät, ne muuttuvat. Useat asiat paranevat, jotain menetetään. Suomalainen kulttuuri on todella heikoissa pitimissä, jos SKS:n kaltaista laitosta kaivataan kirjallisuuden etujoukoksi. Kyseessä ei todellakaan ole ”mikään kirjallisuuden sosiaalikeskus, jossa uutta kulttuuria luodaan”. Tätä varten voidaan hyvällä syyllä perustaa joku aivan toinen seura. Käsittääkseni useita toimii jo.

Lehden haastattelussa Tuomas Lehtonen mainitsee olleen "yllättävää", että hänet historiantutkijana valittiin seuran johtoon. "Yllättävän" lisäksi valinta on monien mielestä osoittautunut myös toteen käyneeksi riskiksi. Lehtosen aikana seuraan on perustettu kalliissa vuokratiloissa toimiva tutkimusosasto, jossa asiantuntemusta on muun muassa Ruotsin 1700-luvun aristokratiasta ja saman vuosisadan aristokraattisesta hovikulttuurista! Mitä tällaisella historian tutkimuksella on tekemistä Suomalaisen kirjallisuuden seurassa?

SKS:n tutkimushankkeisiin voi tutustua osoitteessa http://www.finlit.fi/tutkimus/tutkimushankkeet.htm. Nimimerkki M. E. sekoittaa Seuran henkilökunnan jäsenen tekemän ansiokkaan väitöstutkimuksen 1700-luvun aristokratian kulutuksesta ja Seuran tutkimusosaston toiminnan. SKS:ssa toteutettavat tutkimushankkeet liittyvät Seuran keskeisaloihin ja niihin kytkeytyvin teemoihin.

Sinänsä myös eliittien tutkimus on suomalaisen kulttuurin ja yhteiskunnan tuntemuksen kannalta olennaista. Tutkimusaiheen valinta ei sellaisenaan ole arvovalinta.

Lotte Tarkan vastaus käsitteli melko tyhjentävästi Vihreän Langan artikkelin ongelmia. Olen nyt onnistunut tutustumaan siihen täällä rapakon takana. Artikkelin tarkoitushakoisuus on hämmentävää, samoin sen nuiva suhtautuminen menneisyyden tutkimiseen ja tallentamiseen. Toisenlaisella luennalla olisi esimerkiksi julkaistuista kirjoista voinut antaa aika erilaisen kuvan. Lisäksi artikkeli on ristiriitainen: huonoa on yhtä lailla tutkijoiden lyijykynällä käsin tekemät muistiinpanot kuin SKS:n harjoittama aineistojen digitointikin! Myös ikärasismi ja seksismi hämmentävät, kun artikkelissa puututaan sekä pääsihteerin harmaisiin hiuksiin että toisen toimittajan kommentissa tylsistyneisiin keski-ikäisiin äidinkielenopettajiin. Mitä pahaa on harmaissa hiuksissa tai äidinkielenopettajissa? Ihmetyttää, mitä toimittaja ajaa takaa? Haluaako hän tosiaankin SKS:sta kaljakuppilan?