Mikä demareita vaivaa?

Leveät seinät,korkea katto

Politiikan tekeminen on haastavaa, kun puolueen juhlapuheissa korostetaan heikoimmassa asemassa olevien kansalaisten puolustamista ja samaan aikaan iso osa puolueen peruskannattajista on hyvin toimeentulevia duunareita.

Pitkäaikaiset ja likeiset välit erityisesti teollisuustyöntekijöitä edustavaan ay-liikkeeseen syövät uskottavuutta puolueen avauksilta pätkätyöläisten ja naisvaltaisten palvelualojen työntekijöiden aseman parantamiseksi.

Kannattajakunnan laajuuden vuoksi sdp kykenee menettämään äänestäjiään moneen suuntaan: turvattuun elintasoon tottuneet oikeistodemarit tähyilevät kokoomukseen, konservatiiviset perusduunarit perussuomalaisiin ja vasemmistoliittoon ja punavihreät kaupunkilaiset vihreisiin.

Pula omista ideoista

Oppositiossa sdp on ennemminkin reagoinut ympäröiviin tapahtumiin kuin esittänyt omia, tuoreita avauksia.

Arja Alhon mielestä esimerkiksi suhtautumisessa maailmanlaajuiseen talouskriisiin Suomen demarit voisivat ottaa oppia Britannian Labour-puolueesta ja pääministeri Gordon Brownista, jolla oli tuoreeltaan tarjota tilanteeseen ratkaisuja voivottelun sijaan.

”Jos meillä olisi kapitalismianalyysi ja taloushistoria hallussa, niin olisi kai meillä ollut jotain muutakin sanottavaa kuin että miksi hallitus ei nähnyt, että ollaan kriisissä”, Alho toteaa.

Jähmeä imago

Sdp tuo tavalliselle, politiikkaa vähän seuraavalle kaduntallaajalle todennäköisesti ennemmin mieleen valtion virallisen organisaation kuin eläväisen kansanliikkeen. Viime vuosina vaaleissa ja gallupeissa juhlinut kokoomus on onnistunut häivyttämään politiikastaan ryppyotsaisuuden huomattavasti demareita tehokkaammin.

”Luulen, että ihmisillä on korkeampi kynnys sitoutua sdp:hen, koska se tuntuu poliittisemmalta valinnalta kuin kokoomukseen sitoutuminen. Kokoomuslaiset ovat saaneet sen näyttämään enemmän show-meiningiltä. En sitten tiedä, onko se pelkästään hyvä asia”, Heta Välimäki demarinuorista sanoo.

Esimerkiksi sdp:n 110-vuotisjuhlat Turussa pari viikkoa sitten olisivat näyttäneet erilaisilta, jos tapahtumatorilla olisi ollut puolueen omien järjestöjen rinnalla vaikka ihmisoikeus- ja ympäristöjärjestöjä.

Hitaasti vaihtuva veri

Demariaate on vahvasti perinnöllinen ominaisuus. Tämä luo jatkuvuutta, mutta voi myös hidastaa uudistumista.

”Melkein aina kun tapaan jonkun nuoren demarin, se on jonkun tuttuni lapsi”, yksi pitkän linjan demarivaikuttaja sanoo.

Vanhoja käytäntöjä ei välttämättä haluta tai osata kyseenalaistaa, jos niiden kehittäjä löytyy perhepiiristä.

”Koen usein olevani 55-vuotiaana naisena paljon radikaalimpi kuin iso osa nuorista”, Arja Alho sanoo.

Onko sattumaa, että näkyvästi suuria ikäluokkia arvostellut Osku Pajamäki on jäänyt puolueessaan paitsioasemaan?