Paperimiehet eivät siirtyneetkään hoiva-alalle

“Sosiaali- ja terveysalalle siirtyminen jäi tutkimuksen mukaan vähäiseksi: 327:stä haastatellusta vain kaksi työskentelee nykyisin lähihoitajana.”

Että aiemmin hyvää palkkaa saanut ihan riemumielin hakeutuisi huonolle palkalle? Varmaan katsoo jatkossakin millaisia tienestejä on odotettavissa ja suuntautuu sen mukaan. Jos odotettavissa olevilla tuloilla jotain merkitystä on, niin lähihoitajan töitä kannattaa juosta karkuun.

Oi voi, eikö hallitsematon markkinatalous tuotakaan hyvinvointia kaikille?

Paperimiehet eivät takuulla siirry hoiva-alalle, totuttuaan keskivertopalkkoihin, hoitoalalla kun ei saa kuin osan totutusta palkkatasosta.

Kyllähän tuo oli selvää jo alusta saakka. Sitkeästi jotkut vaan elättelivät kuvitelmaa joustavista ja uteliaista paperimiehistä.

Vai eivät paperimiehet ole kurssituksen jälkeen alkaneet lähihoitajan hommiin? No olikos tuo nyt ihme.

Ennen kuin aletaan moittia miehiä, on hieman pohdittava asioita. On katsottava asiaa miesten näkökulmasta. Millainen on naisvaltainen sairaanhoidon instituutio? Miltä miehestä saattaa tuntua vaihtaa alaa?

Olen kirjoittanut naisvaltaisesta sairaanhoidon alasta artikkelin joka on julkaistu miesliikkeen lehdessä. Sen tiedot perustuvat miessairaanhoitajille ynnä muille sukupuolelleen epätyypillisen ammatin valinneiden miesten seminaariin vuonna 2003. Siellä pohdittiin miesten kohtaamia haasteita.

Sairaanhoito-, sosiaali- ja päivähoitosektori on naisinstituutioita. Tämä on syytä tajuta. Tilastollisesti voidaan havaita, ettei miehet juuri koe pärjäävän tai viihtyvän annetuissa tehtävissä, vaan miehet joutuvat hakeutumaan alalta pois. Miksi?

Sairaanhoidon tai lähihoitajan koulutuksen saaneilta miehiltä naisinstituutio vaatii oletettuja miestyypillistä olemusta ja - tekoja. Miehiltä oletetaan vaikkapa sitä, että he ovat valmiit ottamaan vastaan työvuoroja vain sillä perusteella, että kyseisen työvuoron aikana miestä tarvitaan hillitsemään väkivaltaisia asiakkaita. Halloo! Kuka lukee itsensä sairaanhoitajaksi joutuakseen iltavuorosta toiseen nyrkkisäkiksi sen sijaan että saisi antaa lääkkeitä, mitata verenpaineita, noudattaa hoito-ohjelmaa?

Kyse on seksismistä. Miehiä kohdellaan epäammatillisesti ja naiskollegat vaativat tekoja joilla miestyöntekijöiden on osoitettava potenssinsa, miehisyytenä jne. Jos mies ei pärjää, naiskolleegat suhtautuvat vähätellen.

Toinen selkeä ongelma on se, että miesten oletetaan sukupuolensa johdosta sopivan esimiestehtäviin. Naisyhteisö yrittää väkisin siirtää koulutuksensa mukaisista työtehtävistä esimiesportaaseen. Tosiasiassa harva mies kuitenkaan haluaa moista roolia itselleen vaan haluaa tehdä käsillä työtä.

Entä miesidentiteetti? Jo lapsuudesta alkaen äidit kasvattavat tyttövauvoja pitäen itseään hoivaamisen esikuvana. Poikavauvojen esikuvaksi haetaan joku miehinen mies, yleensä isä. Tämä rakentaa lasten mielikuvaa itsestä. Tätä kasvatuksen kautta saatua ihmiskäsitystä ei millään TEMin pikakurssilla muuteta, vaan se vaatii paljon resursseja. Eli saman verran resursseja kuin tyttövauvoihin on jo ennen heidän täysi-ikäistymistään resurssoitu.

Järjestettiinkö paperimiehille psyykkistä tukea heidän lähtökohdistaan?

Tässä nyt pieni pintaraapaisu asiaan, jota voisi miestutkimuksen keinoin lähestyä, mutta lähestyminen ei onnistu, koska laitosta tutkimus-/opetusresursseineen ei ole haluttu yliopistoihin perustaa.

Hyvä kirjoitus Jarmolta, ja kuullostaa aika naiivilta että paperimies tuosta vaan siirtyisi hoitoalalle. Miltä muuten kuullostaisi:

irtisanoudut sairaanhoitajat eivät ryhtyneetkään automekaanikoiksi!

Hieman kärjistäen.

Toimivalla miestutkimuksella saataisiin paljon selvää tällaisiin asioihin. Perinteenä on kuitenkin ollut tutkia väkivaltaisuutta ja itsetuhoisuutta. Kun Rosa nyt ilmoittaa kannattavansa vihreiden miesliikettä, niin tämä nyt tuskin kuitenkaan tarkoittaa ideologiasta vapaata miestutkimusta?

Mikä on vihreiden miesliikkeen laita? Kriittistä feminististä miestutkimusta - joka ei toimi - vai sellaista, ideologista vapaata, joka haluaa paremman terveemmä yhteiskunnan?

Uuden ammatin hankkiminen ei ole muutenkaan niin yksinkertaista, kuin julkisuudessa annetaan yleensä ymmärtää. Aikuinen uudelleenkouluttautuja törmää ennakkoluuloihin ja yllättäviin asenteisiin, vaikka vaihtaisi niinkin läheiseltä alalta toiselle kuin sosiaalialalta terveyspuolelle. Epäilyjä, ennakkoluuloja, mitätöimistä, vähättelyä. Neljä-viisikymppisenä täysin uuden ammatin opiskelu ei ole vapaaehtoisestikaan helppoa kaikkien ennakkoluulojen keskellä, saati sitten irtisanotuksi tulemisen jälkeen.

Olen myös itse kokenut miten vaikeaa on aloittaa uutta työuraa.Ensin 22 vuotta metallialalla.Vähän väliä lomautuksia ym.Sitten päätin kouluttautua uudelle alalle jossa piti olla kova pula työntekijöistä.Minusta tuli putkiasentaja hyvillä papereilla.Huomasin äkkiä miten vaikeaa 43-vuotiaana oli saada työpaikkaa ilman suhteita.Joka paikkaa jota kysyin olisi pitänyt olla n.5 vuotta työkokemusta ja hetivalmis ammattilainen.Kahden vuoden aikana sain putkialan töitä 3kk jonka jälkeen takaisin metallialalle.
Vielä niistä korkeista palkoista "miesten aloilla", vuosiansioni metallitöistä 27500 ja avovaimolla lähihoitajana 4000 enemmän.
Pakko jatkaa alalla jossa en viihdy,koska en luota työnsaantiin koulutuksen jälkeen.