Pieni piiri jakaa rahat kulttuurikentällä

Korruptiivisia piirteitä sisältävä "maan tapa" ei ole vain politiikan ongelma. Myös kulttuurissa pieni piiri hallitsee taidelaitoksia ja rahanjakoa.

Oikeudenmukaisuuden taju on kadonnut kulttuuripolitiikassa ja rahoitusta ja tiloja junaillaan tutuille ilman huonon omantunnon häivää.

Näin toteavat toimittaja Antti Järvi ja Demos Helsingissä työskentelevä tutkija Tommi Laitio keskiviikkona julkaistussa pamfletissaan Saa koskea - 10 konstia väkevämpään kulttuuriin.

Samalla Järvi ja Laitio sanovat nyt ääneen sen, mistä tuore kulttuuripoliittinen selonteko ja Pekka Himaselta tilattu Kukoistuksen käsikirjoitus vaikenivat.

Pamfletistit uskaltavat pudotella nimiä ja puhua kulttuurin sukareista ja kaikkosista, koska kumpikaan ei saa ansioitaan taiteesta.

"Ehkä joitain taiteilijoiden suosimia baareja on hyvä välttää seuraavat pari kuukautta", Laitio vitsailee.

Maan kulttuurieliitistä pamfletissa mainitaan erikseen muun muassa valtion taidemuseon ylijohtaja Tuula Arkio, Kiasman johtaja Tuula Karjalainen, Helsingin kaupungin taidemuseon johtaja Janne Gallen-Kallela-Sirén ja Kiasman entinen johtaja Berndt Arell.

Vaikka kaksi jälkimmäistä ovat tehneet julkisesti pesäeroa Arkion ja Karjalaisen taidepoliittisiin linjauksiin, kaikki toimivat nykyjärjestelmän ehdoilla, eikä sisällöllistä linjaeroa ole pamfletistien mukaan havaittavissa.

Pamfletissa esitetään, että Suomen järjestelmä aiheuttaa itsesensuuria.

Taiteilijat muokkaavat tekemistään siihen suuntaan, mikä kulloinkin on muodissa ja minkä tiedetään miellyttävän apurahapäätöksen tekijöitä. Taiteilijat eivät uskalla kritisoida systeemiä apurahojen menetyksen pelossa.

Järvi ei usko, että taide-eliitin nepotismi on mitenkään tietoista ja tahallista.

"Tämä on pienen maan ongelma. Valta keskittyy harvoille. Kun tässä maassa saa tietyn asiantuntijan roolin, pääsee tehtäväputkeen ja saa aina vain lisää valtaa. Tällaista ajattelua ei Suomessa ole totuttu kyseenalaistamaan", Järvi sanoo.

Pamfletti juoksuttaa lukijan silmille tukun muitakin käsittämättömiä faktoja suomalaisesta kulttuurielämästä.

Kuten sen, että museoiden pääsymaksuja ei haluta poistaa, koska ilmaisen sisäänpääsyn pelätään tuovan taiteen äärelle "vääränlaista yleisöä".

Orkesterien ja teatterien henkilökunnilla on parhaimmillaan 10 vuoden irtisanomissuoja ja kaupunginorkesterin kuukausipalkkaisella oboensoittajalla voi olla kaksi työpäivää kuukaudessa.

Kirjoittajien mielestä suomalainen kulttuuripolitiikka lähti väärille raiteille 1960-luvulla, kun poliitikot alkoivat nähdä kulttuurin osana sosiaalidemokraattista ison valtion ajatusta.

Suomeen rakennettiin kulttuurikoneisto, joka muistuttaa terveydenhoitojärjestelmää. Valtio tukee massiivisesti oopperaa, laitosteattereita ja -orkestereita.

Suurin osa tukirahoista menee seiniin ja vakituisen henkilökunnan palkkoihin. Laitosten ulkopuolisille kulttuurintekijöille jaettavaa on vain vähän.

Keinoiksi väkevämpään kulttuuriin kirjoittajat ehdottavat muun muassa sitä, että kaikista kuntien julkisista investoinneista prosentin osuus pitäisi ohjata kulttuuriin, museoista pitäisi tehdä ilmaisia ja kaupunginteattereita ja -orkestereita pitäisi yhdistää ja panna ne kiertämään Suomea.