Vähemmän huonoa politiikkaa

10.9.2010

Jukka Relander

Kritisoin edellisessä kirjoituksessani Lipposen kahta perättäistä hallitusta uusliberalismin maahantuonnista. Poliittinen esseisti Esa Suominen napautti vastauksessaan, että turha huudella, vihreät olivat mukana.

Tuo on ihan totta. Pekka Haavisto oli ympäristöministerinä Lipposen ykkösessä, ja kakkosessa vihreät ollivat mukana puolentoista ministerin voimin. Vastuualueisiin kuuluivat ympäristö, kehitysyhteistyö ja peruspalvelut, puikoissa Hassi ja Soinivaara.

Sekin on totta, että vihreät lähtivät hallituksesta vasta ydinvoimapäätöksen jälkeen. Talouden uusliberalisaatio, jonka Suominen siis myöntää demareiden aikaansaannokseksi, sujui vastalauseitta. Tai korkeintaan jupinoin.

Soinivaara on sanonut hallituksesta lähtemisestä, että jos kokee poliittisen tappion, ei välttämättä kannata ampua itseään lisäksi jalkaan heti sen jälkeen. En tiedä saavutettiinko hallituksesta lähtemisellä mitään. Enkä tiedä, mitä olisi saavutettu sillä, että olisi lähdetty hallituksesta vastalauseena talouden uusliberalisaatiolle. Käytännössähän tämä olisi merkinnyt sitä, että vihreät olivat lähteneet hallituksesta ryhtyäkseen demareiksi, kun demarit eivät itse suostuneet.

Vihreä talous- ja sosiaalipoliittinen ajattelu perustuu sitäpaitsi toisenlaisille lähtökohdille.

Vihreät eivät ole luvanneet kannattajilleen ansiosidonnaisia, perusteollisuuden ylläpitoa, pitkiä liittokierroksia ja tulopoliittista järjestelmää, jossa työ ja pääoma neuvottelevat ja valtio kuittaa laskut. Noiden neuvotteluiden aikana vihreät istuvat läheisessa kuppilassa päivittämässä cv:tään taistellakseen taas seuraavasta pätkästä, jos joku demarivirkamies saattuisi vaikka jäämään sapattivapaalle tai luova talous lähtisi uuteen nousuun.

Vihreät ovat luvanneet rakentaa ekologista ja dynaamista lähitaloutta, jossa resurssoidaan ihmistä järjestelmien sijasta. Kulmakiviä tässä ovat ruohonjuuritason vapaa ja vireä taloudellinen toiminta, laadukkaat hyvinvointipalvelut ja ihmisiä tasa-arvoisesti resurssoiva perustulo.

Vihreät tietävät jo hallitusneuvottelujen alkaessa, että tavoitteisiin on pitkä matka. Päätavotteiden näkökulmasta tarjolla on tähän asti ollut vain huonoja hallituspohjia. Vihreänä päämääränä onkin ollut pyrkiä siihen, että hallitus olisi vähän vähemmän huono. Aina siinä ei ole onnistuttu.

Vihreät voisivat toki hirttäytyä myös oppositioon julistamalla, että emme lähde hallitukseen, joka ei toteuta perustuloa, joka rakentaa lisää ydinvoimaa tai joka heikentää hyvinvointipalveluiden tasoa. Se olisi kieltämättä ryhdikästä.

Välillä kannattaa kuitenkin vähän myös kumartua, että saa edes jotain aikaiseksi. Niinkuin nyt vaikka vaalirahoitusuudistuksen, joka voisi näyttää aika erilaiselta ilman vihreää oikeusministeriä. Ilman vihreiden hallitusneuvotteluissa tekemiä linjauksia Vuotoksen allas olisi jo puolillaan vettä. Sitä emme halua.

Nämä ovat pieniä asioita nuorisoyöttömyyden, kasvavan köyhyyden ja isojen ympäristöongelmien rinnalla. Mutta jotain sentään. Ehkä hallitus on ollut vihreiden osallistumisen takia vähän vähemmän huono.

Jos haluaisimme todella vähentää työttömyyttä ja syrjäytymistä, vihreiden pitäisi saada muut puolueet vakuuttumaan siitä, että perustulomalli todella toimii. Pätkätyöläisyys ei vähene sillä, että pyritään yhteiskunnallisin toimenpitein tekemään pätkätyöläisen elämästä mahdollisimman kurjaa. Se vähenee sillä, että saadaan talouteen lisää vauhtia ja järjestelmiin inhimillistä joustoa.

Sitä taas saadaan avaamalla ovia niille, jotka ovat ulkopuolella, tekemällä työn vastaanottaminen aina ja kaikissa tilanteissa kannattavaksi.

Nykyinen sosiaalijärjestelmä johtaa siihen, että asteittainen integroituminen työelämään on mahdollisimman hankalaa siitä alkaen, kun tippuu ensimmäisen kerran tuille. Näin työvoimareservi ei myöskään ole käytössä silloin, kun nousu alkaa, eikä sen kulutuskyky palvele lähitaloutta, jossa kotimaisen työn osuus lopputuotteen hinnasta on korkea.

Lipposen hallitukset eivät tietenkään olleet pitkä ja synkkä yö muuten valoisassa lähihistoriassamme. Monilla rintamilla pyyhkii ihan hyvin, kiitos silloisten linjausten. Ja kyllä, insinööriosaamiseen panostaminen hurautti Suomen kerralla maailman kärkeen, josta on vähä vähältä palattu kohti tietoyhteiskuntakehityksen rupusakkia, koska panostamme edelleen vain teknologiaan, emme sisältöihin. Jotta pärjäisimme nyt, sisältöihin olisi toki pitänyt panostaa jo 1990-luvulla.

Lipposen hallituksen jättivät jälkeensä kilpailukykyisen teknologiasektorin, taantuvan perusteollisuuden, hyväkuntoisen valtiontalouden, rapakuntoisen kuntatalouden, joukon työttömiä ja syrjäytyneitä ja maailmanennätyksen työuupuneiden määrässä. Se on ristiriitainen perintö. Oma arvioni siitä on se, että niinkauan kuin laiminlyömme työttömiä, syrjaytyneitä ja köyhiä, vastakkaisessa vaakakupissa on aika kevyttä tavaraa.

Samoilla kriteereillä meidän on toki arvioitava myös istuvaa porvarihallitusta, jossa vihreät ovat mukana. Olen arvostanut Kataisen talouspolitiikassa rohkeutta elvyttää velaksi vastoin Lipposen hallituksen valtionvarainministerin Sauli Niinistön jatkuvaa kritiikkiä. 1990-luvulla jo kertaalleen hylätty suhdannepolitiikka on tehnyt komean paluun.

Oikeistolaista tässä on taas se, että samalla on kuitenkin haluttu laskea hyvätluoisten veroja, eli näin kustannamme velkarahalla vauraamman väestönosan lomamatkoja ja kakkosauton lainaeriä. Lasku erääntynee seuraavalle hallitukselle. Toivottavasti siihen saadaan vaikutettua niin, että sen politiikka on vähän vähemmän huonoa.

Tweet