Vihreän Langan logoVihreän Langan logo

Sakari Piippo, Valtioneuvoston kanslia

Juha Sipilä tulee ovesta
näyttämöllä. Poliitiikka on otollinen kohde satiirikoille, mutta kuka nauraa lopussa?Sakari Piippo, Valtioneuvoston kanslia

näyttämöllä. Poliitiikka on otollinen kohde satiirikoille, mutta kuka nauraa lopussa?

Poliittinen satiiri käsittelee nokkelasti vaikeita aiheita – tai muuttaa kaiken tasaiseksi viihdepuuroksi

15.9.2017 15.27

Lasse Leipola

Onko naurunalaiseksi joutuminen pahinta vai parasta, mitä poliitikolle voi käydä? Kenellä on suurin valta poliittisessa huumorissa: tekijällä, yleisöllä vai pilkan kohteella itsellään?

Valtavirran poliittisen satiirin tekijöillä on Suomessa valtaa, koska heidän ohjelmansa tavoittavat suhteellisen paljon ihmisiä ja tekijät voivat melko vapaasti valita aiheensa, kohteensa ja kehystyksensä. Näin arvioi viestinnän tutkija Joonas Koivukoski Helsingin yliopistosta.

”Kuten muutkin valtavirran mediasisällöt, myös satiiriohjelmat luovat puheenaiheita ja rakentavat mielikuvia ajankohtaisista asioista ja keskeisistä vallankäyttäjistä”, Koivukoski sanoo Vihreälle Langalle.

Hän muistuttaa, ettei viihteen yhteiskunnallinen valta rajoitu pelkästään poliittisiin viihdeohjelmiin. Muukin viihde nostaa julkisuuteen aiheita, näkökulmia ja identiteettejä, joita ei välttämättä ole aiemmin ollut esillä.

”Tässä mielessä esimerkiksi Siskonpeti on samaa jatkumoa, johon kuuluvat brittiläiset Todella upeeta ja Ponille kyytiä. Huumoriohjelmat voivat myös saada ihmiset oivaltamaan oman ajattelutapansa tai toimintansa naurettavuuden ja näin tarjota mahdollisuuksia reflektiolle.”

Koivukoski arvioi, että televisiossa esitetty suomalainen poliittinen satiiri on melko kilttiä. Sillä on kuitenkin pitkät perinteet lähtien 1980-luvun Hukkaputkesta 1990-luvun Hyvistä herrojen ja Iltalypsyn kautta aina nykyisin esitettäviin Uutisraporttiin ja Noin viikon uutisiin. Hänen mukaansa kaksi viimeksi mainittua ovat kiinnostava esimerkki uudenlaisesta televisiosatiirista.

”Ne pyrkivät pääjutuissaan perusteellisempaan politiikka- ja mediakritiikkiin kuin huumori- ja satiiriohjelmissa yleensä. Siksi monet tutkijat pitävät tällaista informatiivista satiiria jopa uudenlaisena kriittisen journalismin alalajina.”

Hänen mukaansa Yhdysvalloissa vastaavien ohjelmien on nähty parantavan kriittistä medialukutaitoa ja ohjaavan katsojia etsimään lisää tietoa käsitellyistä asioista.


Poliittisen huumorin tai satiirin voi ajatella olevan jo määritelmänsä puolesta vallankäyttöä. Esimerkiksi Marjo Kolehmaisen Itse valtiaat -sarjaa käsittelevässä väitöskirjassa todetaan, että satiirille määritellään usein kaksi kriteeriä: sen on hyökättävä jotain kohdetta vastaan ja sen on sisällettävä moraalinen kanta kohdetta kohtaan.

”Tällöin satiirin funktio on toimia korjausliikkeenä, jossa yhteisön moraalijärjestys asetetaan oikealle tolalle. Yksinkertaistaen ilmaistuna satiirille tunnusomaista on se, että se pyrkii saamaan yhteiskunnallisen muutoksen aikaiseksi – usein provosoimalla”, Kolehmainen kirjoittaa.

Hän tosin myös muistuttaa, ettei satiiri kuitenkaan välttämättä ole aina tarkoitushakuista, joten sen tiukkarajainen määrittely on haastavaa.

Itse valtiaiden kohdalla kysymys poliittisesta vallasta kiteytyy Ville Itälän väistymiseen kokoomuksen puheenjohtajan paikalta. Itälä koki, että tapa, jolla häntä kuvattiin ohjelmassa, oli heikentänyt hänen edellytyksiään toimia tehtävässä.

Kolehmaisen mukaan Itälä teki tilanteesta itselleen pahemman nostamalla asian julkisuuteen ja osoittamalla siten huonoa kykyä sietää pilkkaa.

”Eritoten poliitikoilta odotetaan pilkan sietämistä sillä
perusteella, että he ovat valinneet julkisen ammatin”, Kolehmainen kirjoittaa.


Muun muassa
YleLeaksia ja edellämainittua Siskonpetiä käsikirjoittanut Niina Lahtinen kertoo tuoreen Vihreän Langan haastattelussa, että vaikka hänen taustansa ja henkilökohtainen ideologiansa on vasemmistolainen, yrittää hän olla käsikirjoittajana tasapuolisen ilkeä kaikille.

Myös Koivukosken havaintojen mukaan nykyinen valtavirran satiiri on Suomessa melko puolueetonta.

”Tekijät pilkkaavat yleensä eniten niitä, jotka käyttävät korkeinta valtaa Suomessa eli hallitusta. Tekijät eteenkin Ylellä pyrkivät tasapainoilemaan irvailemalla kaikille puolueille, jotta saisivat työrauhan.”

Hänen mukaansa ohjelmista huomaa sen, että valtavirran satiirin tekijöissä on enemmän arvoliberaaleja kuin arvokonservatiiveja

”Tämä näkyy esimerkiksi siten, etteivät tekijät pilkkaa ohjelmissaan tasa-arvoisen avioliittolain puolustajia tai vähemmistöjä. Toisaalta 'arvoliberaalius' ja 'arvokonservatiivisuus' on aina tapauskohtainen kysymys. Esimerkiksi Noin viikon uutiset on puolustanut avoimesti 'konservatiivista' alkoholilainsäädäntöä.”


Käsikirjoittajien valtaa
kuitenkin rajoittaa merkittävästi se, etteivät he pysty hallitsemaan sitä, miten satiiria tulkitaan. Tästä löytyy tutkittuja esimerkkejä Yhdysvalloista.

Sekä 1970-luvulla tehdyn Perhe on pahin -sarjan rasistinen isä Archie Bunker että 2000-luvulla Colbert Report -viihdeohjelman oikeistomedian puhuvia päitä parodioiva Stephen Colbert -hahmo olivat luojiensa ajatuksissa konservatiiveihin kohdistuvaa kritiikkiä. Tutkimukset ovat kuitenkin osoittaneet, että viesti meni huonosti perille.

Vuonna 1974 Journal of Communication -julkaisussa esitellyn tutkimuksen mukaan Archie Bunkerin vaikutus yleisöön oli ennakkoluuloja vahvistava, ei purkava. Sarjaa pidettiin rohkeana, koska amerikkalainen rasismi nostettiin siinä esille, mutta yleisössä tulkittiin kahdella eri tavalla: yksien mielestä Archie Bunker sanoi suoraan sen, mitä oli liian pitkään hyssytelty, toisten mielestä ohjelmassa tehtiin pilkkaa Bunkerin kaltaisista rasisteista.

Myös Colbertin hahmon saattoi aiheesta tehdyn tutkimuksen perusteella nähdä kahdella tavalla: terävänä parodiana Fox Newsin kaltaisesta oikeistomediasta tai räävittömänä oikeistokoomikkona joka ei esikuviensa tapaan kaihtanut liberaalien vieraidensa nolaamista. Tämä Stephen Colbert -hahmo pitää ymmärtää erillisenä samannimisestä esittäjästään.

Colbert Reportissa usein vieraillut toimittaja-kirjailija Malcolm Gladwell kertoi taannoin Revisionist History -podcastissaan, että vieraana oleminen oli varsin epämiellyttävä kokemus. Roolinsa ulkopuolella mukava Colbert muuttui täysin, kun kamerat käynnistyivät.

”Se ei tunnu parodialta, kun istuu studiossa. Hän heiluttaa sormeaan ja nostelee kulmakarvojaan, ja siellä minä olen, kuin peura satiirin ajovaloissa. Se on kammottavaa. Olin mukana kolmesti ja aina vannoin, etten menisi enää uudestaan”, Gladwell muisteli.

Gladwell ei ole ainoa, joka koki ohjelman ristiriitaisesti. Ohion osavaltion yliopistossa tehdyssä tutkimuksessa selvitettiin, miten katsojien poliittiset mielipiteet vaikuttivat Colbert Reportin tulkintaan. Tutkimuksen mukaan konservatiivit ja liberaalit pitivät ohjelmaa yhtä hauskana, vaikka näkivät sen täysin eri tavalla.

”Konservatiivit kokivat, että Colbert vain teeskenteli vitsailevansa ja oli aidosti sanojensa takana. Liberaalit taas näkivät ohjelman satiirina, eivätkä uskoneet Colbertin olevan tosissaan mielipiteidensä kanssa”, tutkimuksen tiivistelmässä todetaan.


Entä jos näennäisesti terävänkin satiirin suurin vaikutus onkin, että se karnevalisoi kritiikin ja latistaa yhteiskunnallisen keskustelun viihteeksi?

Gladwell nostaa podcastissaan esimerkiksi vuonna 2008 Yhdysvaltain presidentinvaalissa Mitt Romneyn kanssa Valkoiseen taloon pyrkineen Sarah Palinin. Alaskalainen kuvernööri tuli nopeasti tunnetuksi möläytyksistään ja hänestä luotiin hillitön parodiahahmo viihdeohjelma Saturday Night Livessa.

Sen sijaan, että pilkka olisi vahingoittanut Palinia, se teki tästä jos ei suositumman, ainakin paljon tunnetumman. SNL:n varapresidenttiehdokkaaseen kohdistama iva syleiltiin lopulta täysin kuoliaaksi, kun Palin meni itse esiintymään ohjelmassa häntä imitoineen Tina Feyn rinnalla.

Kirjailija Jonathan Coe tarjoaa toisen esimerkin ilmiöstä vuonna 2013 London Review of Booksiin kirjoittamassaan esseessä Sinking Giggling into the Sea. Hän pohtii silloisen Lontoon pormestarin ja nykyisin Britannian ulkoministerinä toimivan Boris Johnsonin esiintymisiä Have I Got the News For You -ohjelmassa, johon kotimainen Uutisvuoto perustuu.

Johnsonia hiillostettiin ankarasti ensimmäisellä kerralla, kun hän vieraili ohjelmassa. Kuten viihdeohjelmaan kuuluu, tilanne laukaistiin lopulta vitsillä. Kaikki nauroivat vapautuneesti ja Johnson oppi hetkessä, että viihdeohjelma on paikka, jossa omat virheet ja vajavaisuudet voi käsitellä harmittomiksi. Vuosien saatossa Johnson onkin vieraillut ohjelmassa usein.

Coen mukaan Johnson tajusi, että kun poliittiseen satiiriin lähtee rohkeasti mukaan, se ei enää olekaan kriittisen ajattelun muoto, vaan sen vaihtoehto.

”Naurusta, joka joskus saattoi valaista politiikan hämäriä nurkkia, on tullut tiedostamaton refleksi, väsynyt tapa reagoida tilanteisiin, jotka ovat joko liian vaikeita tai niin masentavia, ettemme jaksa ajatella niitä sen tarkemmin.”


Donald Trump hallintoineen on tahattomasti tai tarkoituksellisesti vienyt tällaisen naurettavuuden aivan uudelle tasolle.

Niin hyviä kuin Saturday Night Liven Alec Baldwinin tai Melissa McCarthyn imitaatiot Trumpista ja tiedottaja Sean Spicerista ovatkaan, eivät ne vedä vertoja todellisuudelle. Sketsien sijaan sosiaalisessa mediassa kiertävät pätkät todellisista haastatteluista ja lehdistötilaisuuksista.

South Parkin tekijät Trey Parker ja Matt Stone totesivat jo helmikuussa australialaisen ABC News -kanavan haastattelussa, että satiirista on tullut todellisuutta ja Trumpin hallinnon toiminta on komediaa. Siitä ei ole helppo tehdä pilkkaa.

”Yritimme edellisellä kaudella tehdä siitä huumoria. Mitä oikeasti tapahtui, oli paljon hauskempaa kuin mikään, mitä keksimme.”


Pelottavin tulevaisuudenkuva lieneekin, että politiikan ja huumorin sulautuessa yhteen poliitikkoja ei enää arvioida poliitikkoina ja vallankäyttäjinä vaan viihdyttäjinä.

Mediakriitikko Neil Postmanin poika Andrew Postman kirjoitti viime helmikuussa Guardianiin, että Trumpin presidenttiys osoitti hänen isänsä olleen oikeassa vuonna 1985 julkaistussa kirjassaan Huvitamme itsemme hengiltä.

Isä-Postmanin pelko oli, ettei yhteiskunnasta tulisi orwelilainen valvonta- ja kontrollikoneisto vaan enemmänkin sellainen, jonka Aldous Huxley kuvaa kirjassaan Uusi uljas maailma.

Orwell pelkäsi niitä, jotka halusivat kieltää kirjat. Huxley pelkäsi, ettei kirjoja tarvitse kieltää, koska kukaan ei enää halua lukea niitä. (...) Orwell pelkäsi, että totuus kätkettäisiin ihmisiltä. Huxley pelkäsi, että totuus hukutettaisiin merkityksettömyyden mereen”, Neil Postman kirjoitti kirjassaan.

Andrew Postman pahoittelee omassa kirjoituksessaan, että vaikka hänen isänsä osasi ennakoida tulevia kehityskulkuja, hänellä ei ollut tarjota ratkaisuja.

poliittinen satiiri 



Haluatko lukea lisää Lankaa? Tilaa nyt uusi viikoittainen uutiskirje täältä.